Lou Reed & Metallica: Lulu

Vertigo

Jos jotenkin pit�isi kiteytt�� Lou Reedin ja Metallican yhteislevy Lulu, olisi helpointa vain sanoa sit� tyls�ksi, vaisuksi ja mit��nsanomattomaksi. T�ss� mieless� se ei juurikaan eroa Metallican viimeisest� 20 vuodesta tai sen puoleen monesta Lou Reedin levyst�k��n. Onkin ollut hauska seurata, miten fanit ovat ottaneet vastaan t�llaisen v�h�n erikoisemman julkaisun. Etenkin Metallican fanit, koska Reed on viimeist��n Metal Machine Musicin (1975) j�lkeen saanut tehd� mit� tahansa.

Lulu tuntuukin saaneen h�mm�stytt�v�n paljon negatiivista palautetta juuri Metallica-fanien puolelta. Se ihmetytt��. Lulu on ylipitk�, aivan kuten Death Magnetic ja St. Anger olivat (molemmat olisi voinut tiivist�� varttiin). Tai aivan kuten Load/Reload oli (keskinkertaisen levyn sessioista j�i yli biisej� toiseen keskinkertaiseen levyyn � only Metallica). Jo mustalla nimett�m�ll� oli turhaa materiaalia.

Lulu on my�s hahmoton, siit� puuttuu k�rki ja punainen lanka, se koostuu hirmukavalkadista Metallica-maneereja, se on mukarankka ja "raskas" ja se osoittaa suurta itsekritiikin puutetta. N�m� ovat kaikki keskeisi� piirteit� Metallican my�hemm�ss� tuotannossa, ja ilmeisesti fanitkin hyv�ksyv�t sen, koska Lulu-tuohtumuksessa syntipukiksi on usein nostettu Lou Reed.

On keskiverto-reedistill�kin toki sulateltavaa. Lululla esiintyv� vaikeroiva spoken word-Lou ei oikein sijoitu Berlin-Coney Island Baby-The Blue Mask-Magic and Loss -akselille. Ainoa selke�sti positiivisena pidett�v� klassinen Reed-ominaisuus levyll� on se, ettei h�nt� vaikuta kiinnostavan yht��n mik��n. Se saattaa olla tarkoituksellista. Tuplalevyn perusteella Lulu on ensisijaisesti Reedin teos, mutta teenn�isyys silti molempien osapuolten.

Juuri se tekee Lulusta niin v�kin�isen; kun kaikilla osa-alueilla ollaan olevinaan jotain, mit� ei todellisuudessa olla. Joissain arvioissa levy� on kiitelty esimerkiksi brutaaliudesta. Minun korviini sen enemp�� Metallican musiikissa kuin Lou Reedin teksteiss� tai niiden tulkinnassa ei moista ole; ei metallin�kokulmasta, ei taiden�k�kulmasta. Ennemminkin Lululla haisee ainutkertaisuuden kaapuun puettu keskinkertaisuus, pelko olla viem�tt� musiikkia sellaiselle tasolle, jossa sit� voisi kutsua esimerkiksi brutaaliksi.

Mark Deming uskoo tiet�v�ns�, mit� Reed on projektilla hakenut, ja ett� se olisi onnistunut paremmin aivan erilaisilla kumppaneilla. Uskon, ett� Demingin mainitsemien Sunn 0))):n, The Jesus Lizardin tai Shellacin kanssa Reed olisi voinutkin saavuttaa jyrkempi� tuloksia, vaikka sen mainitun brutaaliuden suhteen. Mutta se, ett� Reedin kanssa soittaa James Hetfield eik� Steve Albini on kielt�m�tt� yll�tt�v�mp��.

Lulu kuulostaa p��osin alkavilta b�nditreeneilt�. Ly�d��n laitteisiin virta, testataan tasoja; soitellaan jotain puolittaista riffintynk��, availlaan v�h�n ��nt�, h�p�tell��n mikkiin. Sitten tehd��n sit� puolitoista tuntia. Lulu polkee enimm�kseen paikoillaan, ja tehottomia riffittelyj� seuraa yleens� viel� tylsemm�t suvannot. Vain paikoin jokin tuntuu osuvan kohdalleen, silloinkin Lars Ulrich (ironista, ett� mit� vapaammin mies saa ilmaista itse��n, sen kamalammalta h�nen rumpalointinsa kuulostaa).

Dynamiikasta, koheesiosta, groovesta tai mist��n vastaavasta on turha puhua. Lulu vaikuttaa silt�, ett� osapuolet ovat tavanneet ensimm�ist� kertaa vasta levyn valmistumisen j�lkeen, mink� takia se ei todenn�k�isesti pid� paikkaansa. Lulu ei ole erityisen pid�ttyv�inen, vain laiska. Se ei ole spontaani, vain hutiloitu; ei huono, vain ep�onnistunut.

Lulun ilmestyminen oli j�nnitysn�ytelm�, jota harvoin en�� nykyisin kohtaa. Levyn matka ensi-ilmoituksesta kuluttajan soittimeen oli t�ynn� n�ytteiden aiheuttamaa ihmetyst�, my�t�h�pe�n sekaisia naurunpuuskia ja ep�uskoa: voiko se tosiaan kuulostaa tuolta? Ennakkoasetelma kun kuitenkin oli ihan lupaava: kaksi parhaat p�iv�ns� n�hnytt� artistia, joilla on taipumusta ep�onnistuneisiin ylily�nteihin. Mutta Lulu ei vastaa ollenkaan vastaanottoaan, kiivaita kannanottoja puolesta tai vastaan: se on mit��nsanomaton m�hk�le, joka ei oikeuta oikein mink��nlaiseen intoiluun.

Antikliimaksi olisi termin� aivan liian voimakas Lululle. Levyll� onkin kyse jonkinlaisesta l�ss�hdyksest�; kun ei seiso niin ei seiso. Miljon��rikakarat ovat tylsyytt��n p��tt�neet toteuttaa itse��n ja olla rajuja tauluhuutokauppojen ja susijahtien lomassa, mutta haukoitus tarttui kuulijaankin. Metallican ja Lou Reedin tulkinnat vanhoista Velvet Underground -biiseist� her�tt�v�t sent��n vihastusta.

Kommenttien keskiarvo:

JariJ kommentoi 16.11.2011:

Pisteet:

Aamen.

Hyv� arvio, paljon mielenkiintoisempi kuin itse levy.