• Arviot
  • Levyt
  • Pienet
  • Livet
  • DVD
  • Kirjat
• Haastattelut
• Artikkelit
  • Ajankohtaista
  • Klassikko
  • Sarjakuvat

The Saturnettes: The Saturnettes

Yläkulo / The Velvet Beat

Jann Wilde osui menestyksen kultasuoneen viisi vuotta sitten, kun Jann Wilde & Rose Avenue nousi hetkeksi parrasvaloihin niin kotimaassaan kuin vähän muuallakin. Bändin hajottua Wilde kasasi lupaavan mutta ikävän lyhytikäiseksi jääneen The Neon Cometsin, ja julkaisi puolitoista vuotta sitten sooloalbumin.

Nelihenkinen The Saturnettes on Wilden uusin yhtye, mutta mitään sen dramaattisempaa eroa menneeseen ei ole syntynyt. Itse asiassa basisti Kaide ja kitaristi Robin olivat mukana jo The Neon Cometsissa ja herrat soittivat myös Wilden soololla, joten ainoa uusi jäsen on pianosta sekä osasta vokaaleja vastaava Henrika. Tyylinsä puolesta tuore albumi vaikuttaa olevan aluksi suhteellisen suora jatke Don´t Play With the Flame on Your Hand –kiekolle, mutta soittokerrat paljastavat että pinnan alla on tapahtunut loppujen lopuksi yllättävänkin paljon.

Rumpukone saa edelleen säksättää taustalla ja kipaleet ovat pääosin reippaita indie rock rykäisyjä, joissa kitarat sijoittuvat muhkean äänikakun päälle ja nopeasti kulkevat melodiat toimivat biisien polttoaineena. Huomio kiinnittyy hienoon bändisoundiin, jota Henrikan ja Kaiden panos vokaaleissa vain entisestään vahvistaa. Kaikki kappaleet säveltänyt Wilde on saanut biisikynäänsä uutta terää, ja herra on kehittynyt myös tulkitsijana, sillä lauluun on hiipinyt selvästi uudenlaista voimaa.

Pitkäsoitto käynnistyy hieman uneliaasti Dunkelbuntin voimin, mutta kun singlesiivuksi valittu Cadillac pääsee tallista ulos, on homma nopeasti orkesterin hanskassa. Roy Orbisonin rakkaudenkipeää maailmaa huokuva Oh Girl ja aurinkoisen ysäri-brittipopin paisteeseen karkaava The Call edustavat pitkäsoiton vahvaa perustasoa. Kumpikaan biisi ei kaada muureja, mutta niissä on silti sitä jotain, joka erottaa turhat raidat paikkansa ansainneista numeroista. Todelliseksi iskuksi osoittautuva Girl Named Sue rokkaa astetta jykevämmin ja antaa Henrikalle tilaa laulaa, kun taas Lavatories on tämänkertainen kumarrus glam-kautensa Bowien suuntaan, ja vieläpä erittäin onnistunut sellainen. Kunniamaininnan ansaitsee myös Just a Song, jonka tarinoinnissa on jotain hyvin lennonmaista.

The Saturnettesin esikoinen on kelpo avaus, tosin hiotulla biisijärjestyksellä kokonaisuus saattaisi olla vieläkin toimivampi. Suurin osa raidoista on nopeita ja lyhyitä, ja ne olisivat kaivanneet keskelleen paria suvantokohtaa. Nyt pisimmät ja iisimmät rallit on sijoitettu alkuun ja loppuun, eikä kiekon keskiosasta tahdo saada näin oikein otetta. Joka tapauksessa Wilde & kumppanit on matkalla eteenpäin ja The Saturnettesin tulevaisuus vaikuttaa erittäin valoisalta.