Olavi Uusivirta: Ikuiset lapset

Johanna

Kulttuurikritiikkiä voi tehdä useasta eri katsantokannasta. Yhteistä näille näkökulmille on kuitenkin kritiikin perimmäinen tavoite: kertoa ja kuvata, määritellä ja sijoittaa kulttuurituote omalle paikalleen siinä ajassa, jossa se on syntynyt. Tai siinä ajassa, jossa siitä jälkikäteen kirjoitetaan. Tähän merkitysten sulatusuuniin heitetään vielä kuulijan oma odotushorisontti ja usein myös hänen mielipiteensä artistin aiemmasta tuotannosta.

Olavi Uusivirran Ikuiset lapset -albumia voisi siis aiheestakin kritisoida epätoivoiseksi hätähuudoksi elää vielä kolmekymppisenäkin parikymppisen miehen elämää. Se on nuoruuteen haikailevaa eskapismia, jossa mutkat vedetään niin suoriksi, että tohinassa se oma elämä (tai kenenkään muunkaan) jää puuttumaan useimmista lauluista. Kuin tätä kaikkea alleviivaamassa on raaka kitara-basso-rummut-äänimaailma, joka kumpuaa teinipoikien testosteronia ja "asennetta" tihkuvista autotallitreeneistä.

Tämä arvostelu ei lähde tällaisista lähtökohdista. Tässä kirjoituksessa nostetaan ainakin puoliksi hattua sille, että kun tuo kaikki ylläoleva on vedetty puberteettikarvan verran överiksi, siitä tuleekin paikoin ovelaa ja oivaltavaa. Levyn nimi kertoo omaa kieltään asian tiedostamisesta ja on myös huomattava että Uusivirta ei kirjoita lauluissa itsestään. Se ei tietenkään tarkoita, että Rakkautta ilmassa -esityksen kaltaisia umpiväkinäisiä täytebiisejä pitäisi katsoa läpi sormien.

Ja toisaalta, ehkä musiikin ulkopuolelle kurottavia ajatuksia ei tulisi edes mietittyä, ellei levystä jäisi niin ulkokohtainen tunne. Mikäli Ikuiset lapset tempaisi samalla tavalla mukaansa omaan maailmaansa kuin vaikkapa Minä olen hullu (2008), noita yllä olevia rivejäkään ei olisi tullut kirjoitettua. Syy ja seuraus, jin ja jang. Nuoruustematiikka puolestaan ammennettiin loppuun jo edellisellä Elvis istuu oikealla -albumilla (2012).

Mitä Ikuiset lapset oikeastaan on? Se on lahjakkaan ja terävän artistin rutiinisuoritus yksittäisiä biisejä levyllisen verran hyvän rokkibändin kera. Tehosekoitin-viboja tuova Kauneus sekoittaa mun pään, hienosti rakentuva En tiedä mitä menetän jos jään ja J. Karjalaisen maailmaan sukeltava Paperisiivet ovat onnistuneimmat sävellykset. Levyn helmenä kiiltävä Mannerlaatat on tarkkanäköinen kuvaus sisäsiittoisen pikkukaupungin nuorison turhautuneisuudesta, eräänlainen Born to Run ilman tarinaa mutta täynnä väkevää ja puhuttelevaa runoutta: Turhaan/sä etsit uutisista joukkomurhaa/luulet että sun kyynelkanavat/on kokonaan kiinni.