Dan Deacon: Gliss Riffer

Domino

Yhdysvaltalaisen Dan Deaconin luoma pop kuulostaa edelleen t�ysin omalta ilmentym�lt��n ja uuden vuosikymmenen toisella pitk�soitolla herran elektroninen maksimalismi ja kerrostettu noise-pop ovat nousseet taas uudelle tasolle. Enemm�n onkin Deaconin tapauksessa huomattavasti enemm�n ja Learning to Relaxin kaltaisilla raidoilla kaikkien mittareiden maksimit paukkuvat iloisesti, kun herra kuorruttaa kappaleensa yh� uusilla ja uusilla kerrostumilla.

Gliss Riffer onkin kuuntelukokemuksena suorastaan heng�stytt�v�, Deaconin modernin �wall of soundin� jyr�tess� kuulijan tanssilattiaan. Moderniin menomusiikkiin usein yhdistetty elektronisuus ei tarkoita v�ltt�m�tt� sieluttomuutta tai kylm�kiskoisuutta, ja t�m�n jos mink� Gliss Riffer n�ytt�� toteen. Kappaleiden fokus siirtyy nopeasti pisteest� toiseen, vaikka lauletuilla biiseill� on keskim��rin mittaa reilusti p��lle nelj� minuuttia. El�m� on lyhyt ja Deaconin lyriikat tuntuvat k�sittelev�n t�t� aihetta huomattavasti syv�llisemmin, kuin mit� ensi kuunteluilla tulee helposti ajatelleeksi. Levyn p��tt�v�t instrumentaalit Take It to the Max ja Steely Blues tuntuivat aluksi kuin normaalin levyyn paiskatulta EP:lt�, mutta p��lle vartin �bonuskierros� on lopulta kenties se kiekon odotetuin hetki.

Deaconin luoma ��nten kakku on korkea, paksu ja t�ynn� niin monenlaisia makuel�myksi�, ett� sen pop-siivuille on todella annettava aikaa ja tilaa. T�m� ei ole taustamusiikkia, eik� sit� tulisi kohdella moisena, mutta elektronisen ja hieman erilaisen popin yst�ville t�ss� riitt�� yllin kyllin riemunaiheita.