HassuHattu-JK ja kumppanit jumputtavat eteenpäin. Tällä poppoon viidennellä levyllä hakkaava 4/4 - tahtilaji ja funk-kitarariffit ovat edelleen valttia, mutta nyt mukaan on heitetty myös bossa / easy listening - elementtejä sekä pörinä- ja avaruuspierusyntikka tonaliteettia. Funk-odysseiaa on monella taholla moitittu soundin kaupallistumisesta ja aikaisemmilla levyillä esiintyvien rosojen siloutumisesta, mutta eihän sen tarvitse tarkoittaa sitä, että tuloksena olisi silkkaa jöötiä.

Tällä hetkellä ihmiset kiinnittävät huomiota vain siihen, miten JK ajelee Ferrarilla, vaikka saarnaa luonnonsuojelun puolesta. Sic transit gloria mundi, niin katoavaista on mainen kunnia. Mutta hei: Tapsakansaa moni luonnehtii kikkeliksi, ja Virran Olli oli juoppo, mutta kultakurkkuja silti kumpainenkin. Woody Allen vehkoaa ottotyttärensä kanssa, mutta se ei silti muuta sitä tosiseikkaa, että tuo juutalaisneurootikko tekee mestarillisia elokuvia. Joten eiköhän anneta JK:nkin körötellä, sillä mielestäni Jamiroquai on edelleen helmi jumpsisjömpsis-musiikin genressä. Tuntuu, että kundit eivät yksinkertaisesti osaa tehdä huonoja piisejä.

Ensikontakti tähän levyyn tapahtui kuukausi sitten Citymarketissa. Kodinkoneosaston telkkariruuduista alkoi kuulua menevää diskokomppia, joka vei mukaansa. Pari promillea vereen, ja olisin järjestänyt saman tien naistenvaateosaston liepeille discon! Soinut piisi oli hittisinkku Little L. Se on kuulemma velkaa vanhalle kunnon Chicille, mutta mitäpä siitä: eiköhän kaikki riffit ole jo keksitty jossain päin maailmaa. Jamiroquai saattaa kierrättää, mutta se tekee sen hyvin. Haukut pitäisi Jamiroquain asemesta osoittaa coolioille ja willsmitheille, jotka kilvan raiskaavat Stevie Wonder-hittejä tai jopa pöllivät suoraan.

Ihan aloittelijalle suosittelisin kuitenkin jotain aikaisempaa albumia, Travelling Without Movingia tai Emergency on Planet Earthia, joista löytyvät bändin klassikot, jämäkin rhodespiano-saundi ja paljon hienoja ysisointuja. Funk Odysseyssä tarjolla on tasaisen varmaa rytmimusiikkia suuremmalla ja kaikuisammalla, etten sanoisi avaruusmaisemmalla (kone)äänimaailmalla kuin ennen. Pari hiukan kornia, turhan pitkäksi venytettyä raitaa löytyy, eivätkä kappaleet ole niin helposti omaksuttavia ja hittipitoisia kuin aikaisemmilla levyillä, mutta yleisarvosana on silti nytkin plussan puolella.
Ja ehkäpä tämän levyn nimeksi olisi sopinut paremmin “A Disco Odyssey”.