Jonatan Snapir: Eberth

Flame Jazz

Jonatan Snapirin ensimmäinen kitarasävellyksiä sisältävä albumi on kiehtova musiikillinen pähkinä, jota on paikoin haastavaa purkaa. Jazzin, progen ja kokeellisen rockin tienoilla liikkuvaa instrumentaalimusiikkia luova kitaristi ei suotta noteeraa ns. raja-aitoja, vaan antaa musiikin viedä – kuten sen on toisinaan hyväkin tehdä. Avataan siis mieltä ja annetaan ajatusten virrata sanattoman kerronnan nuottien ohjaamina.

Ensimmäisenä kuultava sinkkuraita Rowans on ansiokas numero sekin, mutta Sofian sielusta soiva blues vangitsi jo ensimmäisellä kerralla huomioni rahdun tehokkaammin. Instrumentaalimusiikissa sävyt ja vivahteet ovat usein avainasemassa, ja Snapirin rinnalla soittavat basisti Santeri Kettu sekä rumpali Aapo Lankinen tukevat kuten vain voivat Snapirin soittoa. Toisinaan kitara räiskii nuotteja nopein vedoin, seuraavassa hetkessä saattaa koittaa herkempi suvanto, mutta suoria komppiosuuksia kiekolta ei juurikaan löydy. Ideoita on runsaasti, ehkä liikaakin yhdelle albumille.

Instrumentaalimusiikki antaa myös tulkinnoille tilaa, joten viehättävän öinen My Gift to You jättää lahjan muodon, teeman ja idean avoimeksi. Helmeilevän kulun takaa olen kuitenkin aistivinani positiivisia ja vahvoja väreitä, ehkä pienen melankolian kuorruttamina. Kitaran soundi on ihastuttavan eläväinen, miltei epäsiisti, mikä tuo nuotteihin omanlaistaan paloa. Nämä hetket kumpuavat suoraan sydämestä, eikä viimeisen päälle hiottu tuotantojälki olisi kaikessa hygieenisyydessään tehnyt oikeutta tunteiden kirjolle.

Muuten täysin Snapirin kynästä lähtöisin olevan materiaalin keskellä kuullaan vain yksi laina. Ehkä hiukan yllättäväkin sellainen, sillä japanilaisen Sumio Shiratorin säveltämä Winter on ymmärtääkseni luotu alkujaan Muumi-sarjaan. Albumin ainoa artistivieras Rafa Postel nostaa kuitenkin trumpettinsa avulla lähes kahdeksanminuuttisen teoksen arvoon arvaamattomaan, eikä Winter pistä joukosta esiin ainakaan negatiivisessa mielessä.

Paljon tuntuu olevan kiinni myös ankkurissa The Most Important Silence of Our Lives, joka pääsee hitaasti irti hiljaisuudesta ja leijuu hiljalleen takaisin sen syliin vielä pidempään. Voin vain arvailla, mikä Snapirin on saanut piirtämään 12 minuutin mittaisen kaaren, mutta draaman saattaa aistia etenkin säröisistä äänistä ja efekteistä. Ollaan tarkkaavaisina myös hiljaisuuden muureilla.

Eberth on, eikä suotta selittele itseään ja maailmaansa. Snapirin kitara osaa kuitenkin kertoa monia asioita monin eri keinoin, mikä avaa varoen ovia Eberthin maailmoihin.