Hunswot: Hunswot

Humu Records

Kuopiolainen Hunswot on suhteellisen tuore bändi, jonka historia ulottuu kevääseen 2023 asti. Tuolloin jäsenet kokoontuivat ensi kertoja treenikämpälle soittelemaan kamaa, varmaankin tarkoituksella, mutta ilman mitään sen suurempia suunnitelmia. Syntyi rockia, tarkemmin sanottuna instrumentaalirockia, jossa kitara soi, rytmiryhmä saa jyskyttää muutakin kuin peruslätkintää ja koskettimetkaan eivät ole dogmilla kiellettyjä.

Arvioitavaksi saapunut komea vinyyli ei ehkä kansikuvallaan varsinaisesti vakuuttanut musiikin kristallinkirkkaasta soundihygieniasta, mutta hei – nythän on kyse rockista. Takapihojen romut ja tomupilvet kummine muodostelmineen kuuluvatkin kuvaan ja kansi heijastelee mielestäni osuvasti sisällön monimuotoisuutta.

Viime kesänä ensimmäisenä sinkkuna ilmestynyt Tom Cruise Venice Beachin yllä hyppää satulaan ja antaa paahtaa autopelimäisellä innollaan halki Los Angelesin unelmamaisemien. Sähkökitaran soundi on miellyttävän rosoinen, sopivasti pinnassa ja auringon hehkun voi aistia nuottien välistä. Menevimmillään ja rokeimmillaan ryhmä on, kun avausraita Kuka murhasi rock'n'roll -tähden pääsee vauhtiin. Biisikaksikko edustaakin levyn tarttuvinta laitaa, johon useimpien potentiaalisten kuulijoiden korvat saattaisivat tarttua.

Hunswotin nopassa on kuitenkin monia sivuja ja toistaiseksi viimeisin sinkku, RiistoFunk, tuo grooven pintaan ja bassosta löytyy pirteää pomppuvoimaa. Villisti vinkuvat ja sooloilevat äänet on saatettu tehdä basson soundia efektoimalla tai kiippareilla, Tärkeää ei kuitenkaan ole miten äänet on luotu, vaan mitä ne saavat kuulijoissa aikaiseksi. Tässä tapauksessa näennäisen leijaileva siivu on samaan aikaan läsnä ja korkealle pilviin kohonneena. Siirtymät tunnelmissa ovat välillä nopeita, kuten (Eniten vituttaa) ihmiset osoittaa myös myöhemmin, mutta kaikki palaset ovat paikoillaan tarkoituksesta.

Casablancan edustalla, kovassa tuulessa karauttaa heppoineen westernit mieleen tuoviin maisemiin, vaikka otsikko Marokkoon osoittaakin. Progehtavaa, koukeroivaa ja kaartelevaa, mutta edelleen tiukasti kitararockia. Syvimmälle tuolla sektorilla yltää kuitenkin miltei seitsenminuuttinen Vihaiset jumalat, jonka tuskaisen hitaissa nuoteissa on mukana myös ripaus bluesin poltetta.

Kova on kiire ja mallikas vauhti, mutta tyylin tempovuus jätti vielä rahdun puolittaisen maun suuhun. Ehdottoman kiinnostava tulokas on kuitenkin kyseessä, joten toivottavasti Hunswotit jatkavat myös tästä eteenpäin.