Hunswot: Hunswot

Humu Records

Kuopiolainen Hunswot on suhteellisen tuore b�ndi, jonka historia ulottuu kev��seen 2023 asti. Tuolloin j�senet kokoontuivat ensi kertoja treenik�mp�lle soittelemaan kamaa, varmaankin tarkoituksella, mutta ilman mit��n sen suurempia suunnitelmia. Syntyi rockia, tarkemmin sanottuna instrumentaalirockia, jossa kitara soi, rytmiryhm� saa jyskytt�� muutakin kuin perusl�tkint�� ja koskettimetkaan eiv�t ole dogmilla kiellettyj�.

Arvioitavaksi saapunut komea vinyyli ei ehk� kansikuvallaan varsinaisesti vakuuttanut musiikin kristallinkirkkaasta soundihygieniasta, mutta hei � nyth�n on kyse rockista. Takapihojen romut ja tomupilvet kummine muodostelmineen kuuluvatkin kuvaan ja kansi heijastelee mielest�ni osuvasti sis�ll�n monimuotoisuutta.

Viime kes�n� ensimm�isen� sinkkuna ilmestynyt Tom Cruise Venice Beachin yll� hypp�� satulaan ja antaa paahtaa autopelim�isell� innollaan halki Los Angelesin unelmamaisemien. S�hk�kitaran soundi on miellytt�v�n rosoinen, sopivasti pinnassa ja auringon hehkun voi aistia nuottien v�list�. Menevimmill��n ja rokeimmillaan ryhm� on, kun avausraita Kuka murhasi rock'n'roll -t�hden p��see vauhtiin. Biisikaksikko edustaakin levyn tarttuvinta laitaa, johon useimpien potentiaalisten kuulijoiden korvat saattaisivat tarttua.

Hunswotin nopassa on kuitenkin monia sivuja ja toistaiseksi viimeisin sinkku, RiistoFunk, tuo grooven pintaan ja bassosta l�ytyy pirte�� pomppuvoimaa. Villisti vinkuvat ja sooloilevat ��net on saatettu tehd� basson soundia efektoimalla tai kiippareilla, T�rke�� ei kuitenkaan ole miten ��net on luotu, vaan mit� ne saavat kuulijoissa aikaiseksi. T�ss� tapauksessa n�enn�isen leijaileva siivu on samaan aikaan l�sn� ja korkealle pilviin kohonneena. Siirtym�t tunnelmissa ovat v�lill� nopeita, kuten (Eniten vituttaa) ihmiset osoittaa my�s my�hemmin, mutta kaikki palaset ovat paikoillaan tarkoituksesta.

Casablancan edustalla, kovassa tuulessa karauttaa heppoineen westernit mieleen tuoviin maisemiin, vaikka otsikko Marokkoon osoittaakin. Progehtavaa, koukeroivaa ja kaartelevaa, mutta edelleen tiukasti kitararockia. Syvimm�lle tuolla sektorilla ylt�� kuitenkin miltei seitsenminuuttinen Vihaiset jumalat, jonka tuskaisen hitaissa nuoteissa on mukana my�s ripaus bluesin poltetta.

Kova on kiire ja mallikas vauhti, mutta tyylin tempovuus j�tti viel� rahdun puolittaisen maun suuhun. Ehdottoman kiinnostava tulokas on kuitenkin kyseess�, joten toivottavasti Hunswotit jatkavat my�s t�st� eteenp�in.