Toomas Keski-Säntti: Unearth

Fresh Sound Records

Musiikin maailma heittää toisinaan artistin yllättäviin paikkoihin ja yhteyksiin. Helsinkiläinen pianisti-säveltäjä Toomas Keski-Säntti sävelsi esikoisalbuminsa musiikin asuessaan New Yorkissa vuosina 2022–2023. Jälkikäteen Keski-Säntti näkee kyseisen aikakauden taiteellisen kypsymisensä kannalta tärkeänä, hänen oppiessaan musiikin mukaan heittäytymisen idean.

Voit tehdä, kuten genressä ’pitääkin’ tehdä, mutta samalla suljet monia ovia ja ikkunoita itseltäsi. Mikäli mielii murtaa uutta tannerta, on nähtävä myös ohi ilmeisen ja tunnistettava toimivat ideat sellaisinaan, ympäristöstä tai asiayhteyksistä riippumatta. Muusikko voi ja saa tehdä kuten haluaa, ei ole olemassa mitään muita säännöstöjä, kuin jokaisen itse itselleen luomat linjat. Helppoa sanoa tietysti ääneen, vaan kuinka toteuttaa tuota itse asiassa – kas siinäpä pulma.

Keski-Säntti johtaa nelihenkistä instrumentaaliyhtyettä, joka soittaa raukeaa ja silti energistä jazzia. Pienessä brooklyniläisessä kellaristudiossa ikuistettujen kappaleiden tunnelmat, tempot ja virtaukset vaihtelevat huomattavasti raidalta toiselle siirryttäessä. Keski-Säntti on pianon äärellä paljon vartijana, mutta myös chileläisen Simón Willsonin kontrabasso saa tehdä monesti hartiavoimin töitä alati sirpaloituvien rakenteiden kokoavana voimana. Kaiken takana kvartetin neljäs jäsen, saksalainen rumpali Jonas Esser, tekee usein huomaamattomaksi jäävää työtään, jota ilman levyn tunnelma olisi kuitenkin tyystin toisenlainen.

Musiikissa tuntuukin olevan jatkuvaa ristivetoa ja kilpailevia energioita, kuten vaikka vähintään kahdella raiteella taiteileva Dry Land, joka svengaa kiivaasti ja tiputtelee samaan aikaan pianosta nuotteja lähes puolihuolimattoman kiireettömästi. Kuulijalle tämä risteily on yhtäältä yllättäviä tilanteita eteen tuova lähde, jonka pulppuamista on jopa hauskaa seurata, mutta toisinaan ainakin allekirjoittanut olisi kaivannut kaiken taituroinnin vastapainoksi myös suorempia ja/tai hiljaisempia osuuksia.

Rauhan tyyssijaksi kasvaa sentään keskelle albumia sijoitettu We’ll Never Meet. Raita lipuu liikkeelle kaihoisan öisenä kudelmana, mutta asteittain tunnelma muuttuu ja sävyt elävät halki kymmenminuuttisen matkan, mutta kerrankin rauhaisasti. Aivan kuin aamun sarastus valaisisi jo tulevaa ja samalla kaikki mullistuu hitaasti, miltei huomaamatta. Yhdysvaltalainen Joey Curreri piirtää trumpetillaan tärkeitä osia, joita Keski-Säntin piano heijastaa takaisin ja vahvistaa.

Kenties alussa kuultujen sinkkujenkin ohitse kirii veikeä Dusk at the Balton -ankkuri, jolla nelikko löysää kravattejaan (mikäli sellaisia ensinnäkään oli) ja antaa musiikin virrata melodisen kohtausvetoisesti. Tässäkin numerossa rytmipuoli näyttelee keskeistä osaa, vaikka Esser sivummassa pysyykin ja Willsonin basso vaeltelee sopuisan villisti. Piano puskee eteen, svengin kierteet kääntyilevät ja leikittely saavuttaa viimeisen minuutin aikana yhden maksiminsa, joka toimii oivana loppuhalauksena.

Unearth ei ole täydellinen pitkäsoitto, mutta debyyttialbumiksi ja artistin yhden aikakauden summaksi se seisoo vakaasti jaloillaan. Mielestäni rönsyilyä olisi voinut hillitä tehokkaamman kokonaisuuden saavuttamiseksi, mutta toisaalta: silloin olisi voinut poistua helposti myös jotain oleellista ja arvokasta.