Kappalaiset: Pajatso

V.R. Label Finland

Turussa kolmisen vuotta sitten alkunsa saanut Kappalaiset ei tao pajatsoaan virsien tahdissa, tai ovathan nämäkin vedot tiukasti asiaansa uskovia, mutta uskon kohde on klassinen kitararock. Esikoisalbumi on vedetty asialle uskollisesti suorana narulle ja ilman klikkejä, jolloin soittoon tulee mukaan omanlaistaan eloa.

Hieman yllättäen vuosina 2023–2024 julkaistuja sinkkuja ei ole kelpuutettu mukaan, vaan nyt luotetaan täysin uuteen biisinippuun. Yksi syy lienee se, että voimatrio-muoto on kasvanut esikoislevylle kiipparistin verran, eli äänessä on tällä erää kvartetti. Nyt mennään siis näillä, vaikka Lasimurskaa-sinkkua jäinkin ehkä kaipailemaan.

Sinkut merkitsevät yleensä suorempaa voimaa kitararockin saralla, vaan ei hätää, kyllä momentteja löytyy myös näiltä seitsemältä omalta ja yhdeltä lainalta. Jos olisin valitsemassa potentiaalisia sinkkuja, niin saattaisin tuputtaa ainakin groovaavasti veivaavaa Kinttu syhyy -raitaa nokkimisjärjestyksessä eteen. Periaatteessa kappale on sinkuksi hiukan hidas, mutta ainekset pelaavat yhteen. Rummut ja basso takovat pohjalle tuhdin rakenteen, jolle kitara raastaa polttavia nuotteja ja koskettimet tukevat oikealla määrällä mojoa. Tunnelma on blues, sydän polttaa kurkkua kuin bourbon ja kertojan kiirastuli välittyy jokaista hikipisaraa myöten. Kappalaiset veivaavat ehkä rockia, mutta siinä on niin paljon progea sun muuta kummaa seassa, että aineslista mahdollistaa monenlaisten cocktailien teon.

Suoremmilla välityksillä kaahaava 2645 on mystiseksikin äityvä tarina paikasta, jonne on vain päästävä. On täysin toissijaista missä Hirvenpää sijaitsee, sillä yhdenlaista paratiisiahan tässä etsitään ja numerot ovat kuin koodi läpi porttien ja ovien. Väärinpäin vedetyt puheosuudet toivat hauskat Twin Peaks -vibat peliin, mikä lienee tarkoituskin. Pajatsossa sattuma näyttelee merkittävää osuutta ja saatesanoissa korostetaan, kuinka Pajatso on kvartetin tämän hetken lapsi, joka saattoi syntyä tällaisenaan vain nyt. Harva keksisi antaa mahtiballadimaiselle grungelaulattajalle tekstiä, jossa nostetaan malja juopoille, mutta juuri niin tekee Juopot on parasta ryyppyseuraa -siivulla. Ja tietysti tuokin paukku toimii.

Pajatso paukkuu vasempaan ja oikeaan, progehtavan kitarapopin, klassisen kitararockin ja savuisen grungebluesin välillä, poiketen tietysti vielä monella väliasemalla. Gambiitti pohtii elämän syviä asioita kuolemaa unohtamatta, mutta silti elämään keskittyen. Elon isot valinnat pitää jokaisen ennemmin tai myöhemmin tehdä, ja kyllä se kuolemakin sieltä ajallaan tulee jokaiselle lineaariselle olennolle, mutta sitä odotellessa ehtii ottaa vielä monta maljaa. Maistelu ja puntarointi, ne ovat kantavia teemoja halki levyn.

Rokkilevyn armottomin mittari on monesti sille valittu lainakappale. Tällä saralla Pajatso tarjoaa vielä yhden yllätyksen, sillä Juice ja Mikko -albumin 3.30 on herkkä ja kaunis hetki aamuyöstä. Esa Karppinen ei ole ehkä mikään klassinen tenori, mutta eipä sellainen ollut Juicekaan ja juuri esityksen haavoittuvuus nostaa kappaleen uudenkin version jalustalleen. Rohkea siirto ja osapuilleen täydet pisteet. Melkein coveri on puolestaan Tipahdin, jonka velka Tom Waits -rentun suuntaan on ilmeinen, mutta pidetään piikki baarissa auki ja annetaan asian olla, kun se nyt kuitenkin toimii.

Kappalaiset ei suotta kursaile, vaan on liikkeellä rakkaudesta lajiin. Pajatso on onnistunut montaasi aikakausista, ideoista ja tyyleistä. Levy joka rokkaa ja sukeltaa rohkeasti syvyyksiin, usein vieläpä yhden ja saman biisin aikana.