Matti Oja & Mikko Pellinen: Confluence

Omakustanne

Confluence on debyyttialbumi, jolla kaksi kokenutta kotimaista muusikkoa ovat lähteneet rohkeasti liikkeelle instrumentaalimusiikin keinoin. Pellinen on tuttu nimi monista yhteyksistä ja omaan levyhyllyyni on päätynyt ainakin HERDin ja Aili Ikosen levyjä, joilla vikkeläsormisen basistin soitto on tuonut sielua jazziin, sekä poltetta popahtavaankin materiaaliin. Matti Oja on allekirjoittaneelle tuntemattomampi soittaja, mutta herran taidot erilaisten kitaroiden kanssa kävivät tämän levyn kautta tutuiksi ja tunnustetuiksi.

Confluence on kahdeksan kappaleen joukko, duon jakaessa sävellyskrediitit tasan neljä-neljä. Tuotanto on pidetty omissa käsissä ja äänitykset on tehty parissa kuukaudessa loppuvuodesta 2024. Vierailevia soittajiakaan ei ole studioon hyväksytty, vaan herrat ovat vuorovedolla hoitaneet koskettimet sekä satunnaiset softapuolen lisät. Vähemmän on kuitenkin jälleen kerran enemmän ja tyylinsä puolesta Confluence, eli suomennettuna yhtymäkohta, on mielenkiintoinen sekoitus kitarainstrumentaalimusiikin, elokuvamaisen tunnelmoinnin ja melodioihin nojaavan maalailun eri puolia.

Olen tuskin ainoa joka kuulee Mike Oldfieldin instrumentaalialbumeiden kaikuja joissain kohdin, mutta Oja & Pellinen menevät monesti tyystin toisiin suuntiin, kuin armoitettu kitaravirtuoosi. Toistaiseksi uusimmaksi sinkuksi valittu Archetypal Echoes kulkee tutuilla kitarapoprockin linjoilla, antaen karun pohjoisen jylhien maisemien vilistä kuulijan silmissä. Nuotit ovat tarkoin valittuja ja kukin kohdillaan, karsitun muodon ja ajattelutavan hallitessa jopa jykevimmissä kohdin. Ykkössinkuksi valittu ja levynkin avaava The Getaway on puolestaan huomattavasti svengaavampi ja jazzahtavampi menopala, jolla kitarariffi kukkoilee ja pohja groovaa menokengät jaloissaan.

Kaikki kunnia levyn sinkuille, mutta A-puolen tunnelmallisin hetki koetaan, kun Hope piirtelee toiveikkaista paloista avoimia lakeuksia uhkuvan hetken. Instrumentaalinen tunnelmointi on haastavaa, kun äänessä on näinkin rajattu paletti soittimia, mutta kolikon toinen puoli on osasten painoarvo. Nyt jokainen koskettimien vuoro todella merkitsee, kun isompaa kuvaa luodaan rauhassa. Samoin kitaran ja basson pieninkin nuotti merkitsee, kun palaset puhuvat toisilleen ja ojentautuvat kohti toisiaan. Eivät vain ne sävellykset, vaan myös eri tilanteisiin istuvat sovitukset, sieltä löytyy todellinen magiikka albumille.

B-puolen neljästä numerosta avauksena kuultava Abiding Waltz keinuu kuten nimikin antaa ymmärtää ja lämpöä hehkuva numero ottaa kaiken irti yli viiden minuutin mitastaan. Softasta kumpuavaan taustaan rohkeimmin nojaava Trust Me on sekin luoton arvoinen, sillä pieni bittipulpahtelu ei vie mitään pois herkin sormin luodusta hetkestä.

Digin ohikiitävä vaikutus vain korostuu, kun heti perään soi bluesahtavan orgaaninen Flesh and Bones ja multa tuoksuu sielukkaista nuoteista. Vielä kun tunnelmallinen Fallen Roots sulkee levyn, on kasassa tyylikkäästi koottu albumikokonaisuus.