Hell Cat: Pipa Jones Must Die!

Omakustanne

Hell Cat on pitkän historian omaava orkesteri, jonka reilun seitsemän vuoden takainen Bark Moon oli kummalliseksikin luonnehdittava tapaus. En tuolloin tahtonut saada oikein otetta levystä ja kun se vuosi kaksi sitten tuli vastaan suuressa levyhyllyjen uudelleenjärjestelyssä päädyin laittamaan lätyn uudelleen soimaan. Taas raavittiin päätä, mutta en toisaalta vaihtanut kiekkoa toiseenkaan, vaan kaikki 12 raitaa tuli kuunneltua. Kai sekin jo jotain kertoo.

Eikä Pipa Jones Must Die! ole ainakaan helpompi albumi, mutta kuka toisaalta helppoa kaipaakaan? Noustaan siis hepan selkään, annetaan väkevämmin kuvaan mukaan tunkeneen countryn hyväillä hiuksia ja progeisen outorockin tunkea sulkiaan stetsonin nauhaan. Oikeastaan pitkäsoitonkaan rajat eivät ihan täyty, kun raitoja on seitsemän ja kokonaiskesto asettuu alle 24 minuutin, mutta vaikea tässä on sydäntään kylmettää, kun trion ”rokin, countryn ja power popin äänimaisemissa smurffaavaa musiikkia” kuuntelee. Country, tai kantri, kuinka vain, on jännittävä ulottuvuus Hell Catin evoluutiossa, mutta aloitetaan silti setin rokkaavimmista paloista.

Hellyttävän hölmöllä spiikillä käynnistyvä Pizza Line rusauttaa ysärisen räminärockin peliin, eikä välitä niin tuosta soundihygieniastakaan. Simppeli kinkku/ananas/aurajuusto -perussetti kuitenkin toimii, ja kaikki tilaukset otetaan vastaa reilussa kahdessa ja puolessa minuutissa. Sen jälkeen kelpaakin poiketa Bar & Grillin tiskille ja rokata 70-lukulaisessa leveitä lahkeita suosivassa haara-asennossa, sillä ollaanhan nyt perusasioiden äärellä. Kenties jopa itsensä Ziggy Stardustin jalanjäljissä, tai haaveissa nyt ainakin.

Trion monitaitaja Igor Chaim hallitsee rummutuksen lisäksi myös lap steel -kitaran salat, mikä on oiva lisä spektrissä. Tuo kaihoisa soitin saa Cactusin pistelemään piikeillään sinisiä nuotteja, joita Diamond Waltin huuliharppu vielä korostaa. Kiekon sulkeva Morning Brew jolkuttelee puolestaan countryrockin vehmaita laidunmaita pitkin ja kyllähän tuossa folkimpaakin kukkaa alkaa jo ojanlaidasta puskemaan, kun pientareita tarkemmin tutkii.

Pipa Jones Must Die! on soinut jo pidempään stereoissa, mutta levyn äkkisyvät kohdat ja arveluttavilta vaikuttavat jääkentät eivät ole vieläkään täysin auenneet. Klondyken haaveiden jahtaamisesta aina (new theory)-raidan mysteereihin on pitkä matka, eikä sydbarrettmainen Gerbile (On a Wheel) ainakaan helpota linjojen tekoa. Taas raavitaan päälakea, muttei toisaalta oteta kiekkoa pois soittimesta.

Bändin boogie on kohdillaan ja luovuuden porteista vyöryy toinen toistaan mielenkiintoisempia tuttavuuksia, mutta näissä kohdin tynkämäinen mitta osoittautuu ongelmaksi. Sitä päästään jo oivaan laukkaan, kun albumi loppuu brutaalisti kesken – hitto, vastahan tässä päästään asiaan, kun pitää jo laittaa teltat pakettiin ja suunnata muualle. Parilla lisänumerolla neljäs tähti olisikin lohjennut tuosta vain, etenkin jos samalla tyylikenttää olisi saatu hieman yhdennettyä, mutta onhan tämä venkula kokemus jo tallaisenaankin.