Jussi P Niinku Pekka: Lellikkikantarellit

Aivofolk Levyt

Jussi P Niinku Pekka on folkin vetoisan ladon kokeellisemmalla seinustalla viihtyvä kotimainen artisti, jonka julkaisuja on aiemmin ihmetelty Desibeli.netissäkin. Reilu kaksi vuotta sitten hämmästelin kovasti improvisoinnilta tuoksahtavan Väliusva EP:n sielunelämää. Biisit olivat syntyneet ja ikuistuneet hetkessä, tai siltä ainakin tuntui, kun matalateknistä toteutusta kuunteli. Akustista kitaraa soitettiin niin että sivuäänistä ei välitetty, koska vingahdukset ja kolahdukset olivat osa kokemusta.

Tällä erää julkaisu saapui lähipostiin (eli supermarketin infopisteen viereen) ajoissa, mutta allekirjoittaneen piti pistää töppöstä toisen eteen, että ehdin noutaa komean vinyylilevyn ennen paketin palautuspäivää. Digimaailmassa aika on armotonta, mutta onneksi palkinto osoittautui mittavaksi. Jussi P Niinku Pekka soittaa edelleen silottelematonta folkkia, jossa akustinen kitara toimii laulun parhaana kaverina. Artisti itse vastaa laulusta & akkarista, kun taas ”kaikki muut äänet” hoitaa tuottajan, äänittäjän ja jälkieditoijan rooleissa niin ikään urakoiva Mikko Mäkitalo. Kesällä 2022 tehdyt äänitykset olivat jo valmiit, kun em. EP ilmestyi, mutta eipä aika ole järsinyt raitoja tippaakaan.

Folk on siis homman nimi, mutta kun A-puolen sulkeva Tajunnas räyhää päättyy sähkökitaran särömeuhkaan Jussi P:n laulaessa aina vain kovemmin ja kovemmin, ollaan jo aika kaukana alkupisteestä. Ensimmäisenä sinkkuna jo viime kesänä julkaistu Uhrimenoja tyhjyydelle kun on vain hieman aiemmin levittänyt kuulijan eteen tajunnanvirtamaisen folkrakenteen, jossa poukkoileva muoto ja modernia runoutta heijastava teksti luovat oman maailmansa.

Tekstien saralla koetaan monia lapsekkaan leikkisyyden, viisauden ja hetken oivalluksen yhdistelmiä, joita jää pohtimaan kuin huomaamatta. Valoroskaa näkee muinaisissa tähdissä syntyneet atomimme toisenlaisessa valossa, eikä Montako sadepisaraa pysty laskemaan yhden elämänajan pisaroita. Biiseissä tilasta siirrytään nopeasti toiseen, progeisen poukkoilun tarjotessa tasaisen epätasaisesti yllätyksiä.

Jos A-puoli päättyi rähinään, niin B-puolen korkkaava Erikoisaspiriini pamauttaa ruosteisen bussin romupihabluesin pihaan, eikä tekemisiä selitellä. Nyt tehdään ja rokataan, survotaan ja tönitään, mutta pieni kipunointi olkapäässä tekee vain hyvää. Poljento on outo, pinnat vinoja ja kun Manuaalinen automaatti jatkaa ketjua käy viimeistään selväksi, että Jussi P Niinku Pekka on vienyt kummafolkkiaan eteenpäin niin yksittäisten raitojen kuin albumikokonaisuudenkin saralla. Leuka jysähti lattiaan avaruudellisten tuikahdusten värittäessä albumin lopun, mutta Värivalomuumiota parempaa ankkuria ei olisi voinut edes hullu musiikkitiedemies keksiä laboratoriossaan.

Lellikkikantarellit on outo levy, sitä en kiistä. Se saattoi ensimmäisellä ja vielä toisellakin kierroksella kuulostaa hetkittäin fokuksettomalta törmäilyltä, mutta muodon ehdottomuus ja artistin sydämestä ampumat raidat eivät anna armoa.