VD Pitkänen: Rauhat

Omakustanne

VD Pitkänen on tehnyt musiikin saralla monia asioita, joista neljän vuoden takainen soololevy Pitkä kuljetus unohdetusta menneisyydestä näki artistin siirtyvän metallin maailmasta jonnekin outorockin tienoille. Albumin tekstien aiheet olivat enimmäkseen tummia, mutta muodot tekivät arvaamattomia äkkijarrutuksia, kiihdytyksiä ja kaistanvaihtoja.

Edellä mainitun perusteella osasin tietysti odottaa VD Pitkäseltä jotain uutta, mutta että akustinen levy, jolla kuullaan lähinnä miestä & akkaria? Okei, ihan tätä en nähnyt saapuvaksi, mutta otetaan tulokas vastaan avoimin mielin. Muoto on radikaalisti muuntunut, mutta pinnan alla soittaja on yhä samainen heppu, joka näkee ja reagoi maailmaan ilman sen kummempia suodattimia.

Isolla kädellä soitettua kitaraa antava Mahaplätsi kertoo yhdellä tasolla kuolemasta, mutta samalla pohditaan mielestäni mm. muutosta, kesää ja valintojen tekemistä. Samaa arjen sukkulointia ja sukkeluuksia kuullaan monesti, kuoleman korjatessa sivuhuomioissa karua satoaan myös Hoitotahtoni-raidalla. Usein tuntuukin että asioista puhuttaessa puhutaan ihan toisista asioista, vertausten peilien asettuessa maisemien kehysten eteen.

Oikeastaan kaiken summaa osuvimmin ankkurina soiva Isi kerro satu, joka on leonardcohenmaisia muotoja sisältävä ja peräti yli seitsemän minuutin mittainen mestariteos. Sen päällyspinnan alla saattaa olla tummia juonteita, tai sitten se on vain satu neljästä kaverista, joiden universumi toi allekirjoittaneelle mieleen twinpeaksmaisia ajatuksia. Viattomuus ja ilo hallitsevat yhtä maailmaa, vaikka isosta maailmasta huolestuttavan kummia uutisia kaikuukin.

VD Pitkänen osaa luoda teksteillään kulisseja, estradeja ja tilanteita, jotka tyrkkäävät kuulijan ohjaajan pallille ihmettelemään, että mitähän tässä seuraavaksi voisi tapahtua. Lauseet rullaavat toisiaan osin toistaen, heijastellen ja toisiinsa reagoiden, muodon vapauden antaessa pitkät ns. perinteille. Välillä mantramaiset rivit juuttuvat hetkeksi, toisinaan taas sanat karkaavat niin nopeasti ohitse, että tarkkaavaisuus on pidettävä alati yllä. Synnytys alkaa on ihmeen sijoiltaan venyttävä parkaisu, josta alkaa muitakin asioita. Puhun salaa sinusta hyvää leikkii hyvä/paha -akselin kanssa, siinä missä Maailmanrauhanen ja Mies mäettömyydessä tasapainoilevat jo lähellä reunaa – tahallaan tietysti.

Rauhat tuuppii ja törkkii, ärsyttää ja hiljentää vuoroin, paljastamatta koskaan kaikkia korttejaan. Akustiset kitarat ja laulu riittävät luomaan maailman, jossa rauha ja rauhallisuus ovat tulkinnanvaraisia termejä. Laitoja sitoo yhteen ihmisyys, tunteemme, aistimme, ajatuksemme, kuten myös pelkomme, toiveemme, halumme ja horisonttien taa karkaavat ajatuksemme.

En rakastunut albumiin päätä pahkaa, mutta se kummittelee yhä mielessä ja saattaa lähteä tästä vielä kasvamaan korkoa. Mielestäni yhdestätoista numerosta olisi osa pitänyt jättää rannalle, vaan ehkä kaiken pitikin käydä juuri näin. Rauhat on ainakin VD Pitkäselle avaus uuteen suuntaan, se on varmaa.