Joni Ekman & Koira: XL4

Svart Records

Muutos on voimaa, mutta ei perinteisyydestäkään aina haittaa ole. Tamperelainen rock’n’rollin peruskamaa ylpeydellä luova Joni Ekman & Koira tietää kulkevansa tutuilla Thin Lizzy / Status Quo -linjoilla. Eikä yhtye edes välttele rokkaavan 70-luvun Juicen tai Popedan jo aikaa sitten käyttämiä latuja. Ne näet ovat loistavia latuja ja uusiakin mahdollisuuksia sisältäviä linjoja, joista ankkuriraita Mä laukaisen lienee suorin viittaus mansesterin aiempien sukupolvien suuntaan.

Historia voi olla uhka, mutta perinteisyys on käännetty tässä tapauksessa loistavaksi mahdollisuudeksi tehdä jotain omalla tavallaan ajatonta. Eikä bändi ole vain toisten toimia virnuillen kopioiva marakattilauma, vaan mukana on vähintäänkin riittävästi myös omia eväitä, joten kenties jossain kaukaisen tulevaisuuden historiankirjojen sivuilla levy koetaan arvokkaaksi musiikiksi. On sitä hullumpaakin tapahtunut kitararockin saralla.

Muoto on monesti koeteltu ja XL4 on ehkä ”perinteitä kunnioittavaa taulapäistä kokoliharokkia”, mutta se on genressään puhdassydäminen ja tekee kunniaa menneelle silkasta rakkaudesta lajiin. Ruotsiin! hihkuu mahdollisuudesta päästä soittamaan sveduille kunnon boogierockia, jos nyt Härmän jätkät nähdäänkin sitten Haaparannan huoltoasemalla silkkoina takametsien oppimattomina jannuina. Kuinka ollakaan kumpikin raita tarttuu tervan tavoin ja pitää pintansa kovassakin tehosoitossa, joten kyllä tässä jotain taikaa on mukaan tarttunut.

Omat vahvuudet tunnistetaan ja nostetaan empimättä esiin, siinä missä toisaalta myös heikkoudet ja mokat saavat vuorollaan paistatella parrasvaloissa. Rakentava suoraselkäisyys tekeekin XL4-levystä hienosyisemmän tapauksen, kuin mitä pikainen ensivilkaisu saattaa antaa ymmärtää. Nopeasti rokkia tikkaava Kaupungin konstailevin kusipää on mahdollisesti parodia, vaan onko se sittenkin viittaus peilissä vilahtelevalle vehkeilijälle, joka ei muista En ryyppää enää -mahtiballadin opetuksia?

Vielä ronskimmin itsekritiikkiä ja virnistelevää hymyä latoo puhtaaksi härmärokiksi paljastuva Keep on Haul’, jolla schaisse haisee ja hiki kirpoaa pintaan. Asiat sanotaan niin kuin ne ovat ja samalla syntyy ykkösluokan jytäboogieta, jonka edessä ei voi kuin nostaa kädet pystyyn ja liittyä juhlintaan mukaan. Kyllä rokistakin saa ylpeä olla, kun ymmärtää oman paikkansa ja hartioidensa kantavuuden.

Mikä sitten nostaa XL4-albumin muiden Ekmanin tekeleiden edelle, tai jopa rock’n’rollin merkkitapaukseksi armon vuonna 2025? Erittäin korkea työn laatu on hyvä lähtökohta, mutta Koiran kanssa Ekman pystyy kiristämään nimenomaan bändisoiton saralla vielä sen viimeisen viisiprossaisen verran. Näin hyvästä syntyy erinomaista ja jo lähtökohtaisesti toimivat riffit sekä melodiat saavat vielä himpun lisäpotkua.

Kaiken oleellisen voi halutessaan löytää jo Mä rokkaan -avausraidasta, jossa nappulat asettuvat kohdilleen niin biisin kuin koko albumin mitassa. Kyse on ehkä vain rokkenrollista, mutta pidän kovasti siitä mitä kuulen. Mahtiballadeja ei saisi kai tässä ajassa enää arvostaa, jos tahtoo olla hipsteri, vaan haastan silti kaikki kuuntelemaan vielä lopuksi En ryyppää enää -raidan. Onhan seuraava perjantai kuitenkin aina tulossa vain viisi päivää edellisen sunnuntain jälkeen.