Otto: Onnenkantamoinen

Humble House Records

Onnenkantamoinen ilmestyi jo ennen joulua, mutta Desibeli.netin postilaatikkoon fyysinen albumi saapui vasta jokin aika sitten. Ehkä kyse oli otsikon ja kansikuvan yhdistelmästä, tai sitten vain sattumasta, onnenkantamoisesta, mutta lähdin kuuntelemaan albumia ja hiljalleen eri palat lähtivät soimaan mielessä.

Ymmärtääkseni kyseessä on debyyttipitkäsoitto, jolle Otto itse, eli Timo Salo, on kirjoittanut kaiken materiaalin. Napakan saatekirjeen ensimmäisellä rivillä kerrotaan jo auliisti, että musiikin selvin vaikute on ollut angloamerikkalainen singer/songwriter -perinne. Tuo myös käy ilmi halki puolituntisen matkan, tosin esityskieli on kautta linjan suomi. Materiaalista ei ole kovinkaan haastavaa löytää myös kotoisen iskelmän kaikuja, vaikka pohjoinen kaiho oppositiossa pysyykin. Pääosin musiikki on kuitenkin kitarapoprockin, americanan ja toisinaan ihan hivenen rootsinkin kanssa toimivaa ristilinjailua.

Kukin yhdeksästä raidasta on saanut toisistaan eroavat musiikilliset vaatteet, tekstien pohtiessa elämän suuria ja pieniä juttuja. Fyysisen levyn sulkeva Tänään joku toinen lienee laulu kitaralle, tosin rautalankaista kaikua westernistä asti ammentava numero jättää tulkinnanvaraa. Aika on tässä tapauksessa lohduttava kanssakulkija ja mahdollisuuksien mahdollistaja.

Kourallinen elämää ymmärtää ajan hiekan valuvan väistämättä sormien lävitse, mutta sangen epäsuomalaiseen tapaan Otto osaa pysytellä erossa surumielisestä kaihosta. Aika on muokannut kertojaa, mutta mikä ei tapa se vahvistaa, eikä tarinan vanhakaan mies ole vielä mennyt tuolle puolen, joten tarina jatkuu. Pienet piirrot huuliharpulla ovat kuin kaukaisen junan parkaisu, mikä viimeistelee vaikutelman metaforineen.

Elämän toisessa päässä Sisko sai suudelman pikkuveli näkee, kuinka siskosta kasvaa hetkessä nainen. Yksi suudelma voi muuttaa kaiken, kun taas rockabillysti svengaileva Pikku paholainen lähtee iskemään huomattavasti julkeammin silmää, eikä oletettavasti pihtaile suudelmia. Alkuperäisen rock’n’rollin naksahteleva kulku ponnahtaa kiistatta levyn muusta linjasta, mutta pieni hämmennys antaa mielestäni sopalle kaivattua lisähehkua. Oton ympärillä soittava nelihenkinen bändi pääsee samalla osoittamaan, että ryhmältä taittuu yksi jos toinenkin jutun juoni.

Onnenkantamoisella on myös öisempi maailmansa, josta Kapteeni toi nopeasti mieleen Sir Elwoodin hiljaiset värit. Pääosin valo pysyy kuitenkin kirkkaampana ja jopa Herra Tohtori saa raapustaa reseptejään suht paineettomassa tilassa.

Onnenkantamoinen on joukko kappaleita, joiden tarinat ovat pieniä ja intiimejä. Muodoissa tosin pelataan aika lailla varman päälle, eikä Otto tunnu oikein luottavan lauluäänensä voimaan riittävissä määrin. Ihan ok, mutta eväitä tuntuisi löytyvän kunnianhimoisempaankin tekemiseen.