Lauri Kallio: Turtles, Cats and Other Creatures

Mustik Motel

Musiikki toimii tunnetusti oivana siltana asioiden välillä, mutta mitä yhteistä on kilpikonnilla ja kissoilla, muista luojanluomista puhumattakaan? Lauri Kallion uudella Turtles, Cats and Other Creatures -albumilla ei mielestäni kuulla perinteistä kissamusiikkia, tai konnien kilvistä valmistettuja lyömäsoittimia. Eikä albumilla kuulla varsinaisia sanojakaan kuin Spiralling Down -raidalla, jolla vieraileva Ekowmania värittää tarinoillaan hetkellisesti muuten instrumentaalista menoa. Eli mistä tässä on oikein kyse?

Kallion vajaan viiden vuoden takainen, jazz/pop/ambient -kokeiluna hämmentänyt Rusko-albumi oli jännittävä avaus, ja myös uuden levyn luomat äänimaisemat ovat mielestäni erittäin elokuvamaisia. Ja nyt puhutaan verkkaisemmista teoksista, taide-elokuvien kiireettömistä hetkistä, jotka eivät oikein sopisi supersankarien popcornilta tuoksahtavan mäiskeen mausteeksi.

Musiikin saralla syntetisaattorit tukevat yhä harsomaisesti tekemistä takaa, mutta mistään ambientista on enää turha puhua, sillä uusi albumi on eläväisempi, räväkämpi ja osin rosoisempikin. Jazzahtava ja svengaava linja hallitsevat tekemistä, sähkökitara, huilu ja saksofoni nousevat useimmin esiin soitinkatraasta ja kaikkea leimaa voimakas analogisuus. Nyt paukutetaan 70-luvun hengessä, rikkaan soitinpaletin muodostaessa juurevamman pohjan musiikille.

Toisena sinkkuna ilmestynyt Vainajala sai raapustamaan muistiinpanoihin alussa rivit ” tyyni järvi, sumuinen kesäyö”. Kauniin kappaleen leijailua ja ihanaa sanatonta vokalisointia soitinten takaa on ilo seurata, eikä hetken soisi päättyvän koskaan. Rumpali ja basisti uskaltavat pitää rakenteisiin nähden jopa kovaa kolinaa, hiukan leonardcohenmaisen poljennon avulla, mutta eläväinen biisi on silti hyvällä tavoin vaimea ja kaunis. Samoista usvista kohoavat myös Aaveet / Ghosts of Kiikala, jotka eivät ole suinkaan pahantahtoisia aaveita, vaan enemmänkin melankoliaa ja lämmintä surumielisyyttä huhuilevia ääniä menneisyydestä. Pauliina Koivusaari tuo paljon mukaan viulunsa avulla ja perkussionisti Ekow Alabi Savage lisää vivahteita varjoihin.

On levyllä myös vikkelämpi puolensa, mitä avausraita ja ykkössinkku Forgetting Things korostaa. Jimi Tenorin huilulla ja synataituroinnilla ryyditetty menopala svengaa ja groovaa, pitäen rakenteet niukkoina ja rytmiryhmän herkkänä. Jesse Ojajärven rummut ja Ville Rauhalan basso luovat Savagen perkussioiden kanssa pohjan, jolle kelpaa piirrellä huolettomia koukeroita, veikeitä viivoja ja pieniä äänipuroja, joiden leikkisää kulkua kelpaa seurailla. Lähes kuusi minuuttia mittaa on sinkuksi kova numero, mutta nyt aika tuntuu loppuvan toistuvasti kesken.

Sinkkuvalmis tapaus on myös Meirami (The World Awaits), jonka reiluun kolmeen minuuttiin mahtuu albumille ominaista 70-lukulaista loungeilua. Puhaltimet saavat seurakseen mm. Kallion soittaman mandoliinin, tosin kirkkaimmat valokeilat osuvat jälleen rikkaisiin puhaltimiin ja kipakan soolon antavaan sähkökitaraan. Kuvioita rikkova Berry Rock voisi myös toimia irrallaan, rikkaan äänikentän jazzahtaessa porrastellen, joten albumilla riittää puolia ja tiloja.

Turtles, Cats and Other Creatures pyrkii saatesanojen mukaan luomaan yhteyksiä, taivuttaen samalla aikaa nuotein. Kallion itsensä kirjoittamat, äänittämät, tuottamat ja miksaamat kahdeksan kappaletta tekevät kunniaa 70-luvun elokuvien ääniraidoille, ollen silti omanlaisiaan. Ne jazzahtavat, funkkaavat, poppailevat ja joskus progehtavatkin, säilyttäen silti eheytensä ja suuntansa.