Ateena: Ateena

Luova Records

Ateenan viimetalvinen Yö-sinkku esitteli Jyväskylässä majaansa pitävän instrumentaalibändin, joka valmistautui kiireettä esikoisalbuminsa julkaisuun. Töitä on tehty kiireettä ja ryhmän kitararockissa sulautuvat yhtyeen jazz- ja pop-vaikutteet, progen koukeroita unohtamatta. Kuusijäsenisen yhtyeen soitto on vivahteikasta ja saatesanoissa sen mainostetaan olevan myös keskustelevaa, eli jäsenet tavallaan vastailevat toisilleen nuoteilla. Kukapa niitä sanoja tuossa enää siis kaipaisikaan, kun käytössä on kaksitoista taitavaa kättä.

Varhaisin materiaali on lähtenyt hakemaan muotoaan jo vuonna 2022, levyn suurimman kirjoitusvastuun osuessa kitaristi Topi Vellosen kohdalle. Alkujaan triona toiminut Ateena on sittemmin tuplannut kokonsa ja yhtyeen itsensä äänittämä sekä tuottama albumi on tehty kotinurkilla. Valinta on tuonut varmasti varmuutta tekemiseen, mutta samalla osa kitkaenergiasta on saattanut jäädä puuttumaan. Yön seuraksi ehdittiin lohkaista vielä toinenkin sinkku ja Hiekka-kappale on kiistatta veikeän menevä ja raikkaan erilainen, vaikka nuori Santana hiipii nytkin mieleen verrokkeja pohdittaessa.

Soitto on rentoa, sulavaa ja luonteikasta. Liki kuutta minuuttia kellottava Aimou hyödyntää onnistuneemmin kosketinsoitinten mahdollisuuksia, kun taas Ajo kaartaa hard rockin puolelle. Hetkittäin mieleen nousevat autopelien musiikit, joissa vaihtelevia maisemia pyritään heijastelemaan musiikin keinoin, tosin Ateena suoriutuu tehtävästä huomattavasti keskivertoa paremmin. Ei tässä mihinkään tavattoman eksoottiseen menoon äidytä, mutta ideat välittyvät ja semiprogeinen kitarapoprock soi.

Albumin mittavin lohko on ajassa mitattuna Odotus, jolla punainen lanka tuntuu tosin karkaavan allekirjoittaneelta toistuvasti. Kuulen kyllä hienon musiikin ja ymmärrän muodon hioutuneisuuden, vaan pysyvää muistijälkeä ei tahdo syntyä. Onko ongelma kenties vastaanottavassa päässä? Moinen on täysin mahdollista, mutta sama probleema tuntuu toistuvan halki albumin silloin tällöin, mikä tekee Ateenasta rahdun kummallisen tuttavuuden. Haluaisin pitää levystä kovasti enemmän, mutta jokin ei vain tunnu vielä täysin naksahtavan kohdilleen joillain raidoilla.

Sinkkujen rinnalla terävää ryhmää edustaa kunnialla helkkyen liikkuva Pintti, sekä introksi luokiteltava Ilta, joka nostaa odotuksia niin muodollaan kuin tarkoin valituilla soundeillaan. Tarpeet ja oleellinen on jo mielestäni kasassa, nyt vain kiristämään muotoa ja rohkeammin kohti tuntematonta.