Faarao Pirttikangas & Kalloreki: Kallorekilauluja

Humu Records

Faarao Pirttikangas on ahkera ja arvaamaton musiikintekijä, jonka tapa hyödyntää musiikin mahdollisuuksia yllättää kerran toisensa jälkeen. Edellisen kerran Faaraolta kuultiin enemmän musiikkia, kun kolme vuotta sitten Nubialaisten kanssa julkaistu Korpirojua-pitkäsoitto näytti kaapin paikan. Savolainen kiero voodoobluegrass ja suoblues puraisi kuitenkin mielestäni asteen myrkyllisemmin vuoden 2019 Syvä Sawo -albumilla. Missä lienee syy, mutta nyt kokoonpano on mennyt uusiksi.

Tuore bändi Kalloreki on osittain Nubialaiset-kokoonpanosta tuttua joukkoa ja niin multi-instrumentalisti Konsta Eskelinen kuin kielisoittimet hallitseva Marko Niittymäki ovat jo Faaraon tulissa aiemmin koeteltuja tekijöitä. Uusi avainhenkilö joukossa on multi-instrumentalisti Timo Kinnunen, joka on Pirttikankaalle tuttu Cosmo Jones Beat Machinen kautta. Lisäksi Kinnusen CV:stä löytyy Cleaning Women, joten tarvittavia meriittejä riittää Faaraon kelkan kyydissä viihtymiseen.

Uusi bändi on väistämättä aina myös uusi alku, jo pelkästään idean ja periaatteen tasolla. Levyllä hallitsee silti osin jo aiemmista tilanteista tuttu soundi, sillä eihän Faaraota nyt pois saa Pirttikankaasta. Päälinjat ovat tuttuja, mutta maustepuolella on tapahtunut paljon ja kaikenlaista. Rokkenrolli raikaa Vedä kalloreki -raidalla ja Kusti Vuorisen haitari pistää parastaan nuottiruuhkassa, joka rikkoo ns. rajoja – jälleen kerran ja kerrassaan komeasti.

Eskelisen kynästä irronnut Haihatus svengaa villisti, rikkomatta kuitenkaan nopeusrajoituksia ja tässä uudessa bluegrassahtavassa groovefolkjuhlassa tuoreen bändin voima mielestäni pääsee jyräämään hellän murskaavasti. Äänessä on monta soitinta, kurvejakin riittää, mutta silti paketti on selkeä ja johdonmukainen. Eikä kaiken sanomiseen mene edes neljää minuuttia. Instrumentaaliveto Poju mahtuu jopa kahteen minuuttiin ja edes avauksena kajahtava Korpiviidakon laki ei särje seiniä ympäriltään, vaan kaiken räminän ja kolistelun alla on riittävän tarkoin pohdittu kaava.

Kallorekilauluja on värikäs levy. Jopa niin värikäs, että ensimmäisillä kuuntelukierroksilla kokonaisuus tuntui hajoavan liian isolle alalle. Matka Salasieniseuran hipihiljaa sipsutellusta sienifolkista Helvetin kattilan puoliaasialaiseen diskanttihelkkeeseen on melkoinen, mutta tätä nykyä jo ymmärrettävä. Albumin sulkeva Sirkka-Aho ei oikein auennut alkuun, kun taustan konerytmi soundasi halvalta demolta ja kitaran säröisä tapailu vaikutti lähinnä ajan tappamiselta.

Näin jälkikäteen tuntuu uskomattomalta, että harkitsin jopa kahden tähden pottia, kun en vielä oivaltanut edessäni olevan teoksen kaikkia arvoja. Kallorekilauluja on sanan varsinaisessa merkityksessä kokonaisuus, joka on alun lievän kulttuurishokin jälkeen kuulostanut aina vain paremmalta. Bändin soundi on jätetty raa’aksi, kulmia ja reunoja ei ole viimeistelty, koska niitä ei ole haluttu hioa liikaa. Tai ainakaan liian näteiksi. Manan sanat tuikkaavat näin palleaan ilkeästi ja Tesomalle saa soutaa aikansa lampeaan edes taas, koska niin on haluttu tehdä.