Valkea: Vedenjakaja

Texicalli

Kitarapoprockin ja postrockin kanssa oivia sinkkukokeiluja tehnyt Valkea kokosi uran alkupään materiaalia pari vuotta sitten ilmestyneelle Yö kuihtuu valoon -debyyttialbumille. Esikoisella oli ansionsa, vaikka selvästi bändi haki vielä ominta tyyliään, sekä toimintatapoja, eikä kokonaisuus ollut kovinkaan ehyt ja toimiva. Debyytillä oli kuitenkin vahvuutensa ja hetkensä, joten toinen albumi herätti allekirjoittaneessa orastavaa toiveikkuutta.

Vedenjakaja on teema-albumiksi paljastuva kymmenen raidan joukko, jolla Valkea käsittelee ihmisen ongelmaista suhdetta luontoon. Viimeinen syksy näkee lämpenevän planeetan käpristyvän viimein ruskeaksi ja kuivuneeksi, kun taas väkevän eeppinen ja tummasävyinen Tuhkaa tuli taivaalta on musiikillisesti albumin synkin hetki. Biisin varjoisa soundi hyödyntää aavistuksenomaisia syna/kone -lisiä, mutta kaikkea leimaa silti orgaanisuus, eläväisyys. Vokalisti/basisti Tatu Palon ja vokalisti/kosketinsoittaja Laura Hiltusen laulu nivoutuu upeasti yhdeksi, antaen sanoille lisävoimaa.

Tukahduttava tuhka ja dramaattinen tuli tuovat dystooppisia näkyjä muassaan, mutta yhtye ei saarnaa tai heiluta tuomiopäivän julistuksia päänsä yllä pyhän vihan täyttämänä. Ennemminkin mullistusten syyt todetaan surumielisen haikeasti, kuten Erakkorapu tekee. Asioille olisi voinut tehdä aikoinaan jotain, mutta niin ei vain tapahtunut. Tuonakin hetkenä taivaalta löytyy kuitenkin kirkas piste ja biisin aallot vievät eteenpäin, kohti seuraavaa aikaa, jossa ei ole enää tilaa kertojalle. Vedenjakaja on hetkittäin tummasävyinen levy, mutta kokonaisuutena se nojaa huomiseen, uskaltaen olla jopa tarttuvan pop ja melodisen kaunis.

Vesi on keskeinen elementti, joka ryöppyää taivaalta vapauttavana Pallosalamavideot-kappaleella, ja napakasti tarttuva biisi on mitä puhtain sinkkukaunokainen. Tottunut veteen näkee taas toisen katoavan veteen, eikä näkökulmasta ota aina selvää – kuka katosi, kuka jäi, kuka lähti. Tekstien saralla kirjoitustyöstä vastaava Palo osaa pitää langoista kiinni, selittämättä yhtäältä kaikkea auki ja olematta toisaalta ylimystinen profeetta. Bändi soittaa kuitenkin lähtökohtaisesti sutjakkaa kitarapoprockia, jota postrock ja proge -vivahteet vain värittävät hallitsemisen sijaan.

Vedenjakaja on ajatuksia ja mielipiteitä jakava levy, jonka tarkoin luodut äänimosaiikit ja maisemat tekevät yhtenä hetkenä kunniaa elokuvasäveltäjien aatelille sekä postrockin mestareille. Levyn nopeimmat ja tarttuvimmat osat kestävät soittolistojen paineet vaivatta, kun taas lyriikoiden puolella on saavutettu mielestäni oiva piste raskaan merkityksellisen ja silti yhä helposti omaksuttavan väliltä. Yksikään palanen ei ole turha, yksikään osa ei ole tarkoitukseton.

Pohdin ja puntaroin pitkään neljän ja viiden tähden välillä, mutta lopulta levy näyttäytyi vain täydellisenä teoksena, jolta viimeisen tähden ryöstäminen olisi ollut vääryys. Tulkoot bändiltä tulevaisuudessa vaikka mitä, niin myös tämä hetki ja nämä kappaleet ansaitsevat tunnustuksensa. Mestarillista, muuta en osaa enää sanoa.