Antti Lähdesmäki: We tend to help each other out here

Howling Jazz

Musiikkia syntyy väistämättä monenlaisissa paikoissa, sillä nuotit ja ideat eivät katso kelloa saapuessaan. Monet muusikot jäävät kärsivällisesti odottamaan ihmeen syntymistä, mutta Antti Lähdesmäki on lähtenyt tietoisesti jahtaamaan ideoita. Voisi jopa sanoa, että improvisaatiota korostavassa tavassaan hän on jahdannut niitä, mikä antaa koko albumille häilyvän eteerisen ja välittömän tunnun. Ääniä hetkistä.

Lähdesmäki on saatesanojen mukaan viimeiset vuodet elänyt ”puolinomadisella tyylillä”, kulkien Pohjoismaissa ristiin rastiin. Liikkuessaan hän on etsinyt samalla pianoja ja tiloja, joiden äärellä on syntynyt joukko kappaleita. Tekotapa määrittää vahvasti muotoa, äänessä on silkka piano ja tila, ei mitään muuta.

We tend to help each other out here -albumi kokoaa yhteen kolmetoista tuokiota, Lähdesmäen soolopianodebyyttialbumi onkin askarruttava joukko pianoraitoja. Mitään sen kummempaa teemaa on vaikea osoittaa, eikä eri paikkojen eroavaisuuksia tahdo oikein huomata kuulijana. Tilat ovat vaikuttaneet tietysti ääniin, kaiun ja heijastusten kautta, mutta luonteeltaan levy on hiljaiseen mietteliäisyyteen innoittava.

Silkka piano kantaa joitain valittuja hetkiä onnistuneemmin kuin toisia. Ryhdikkäämpiä askeltava Femton grader (Fifteen degrees Celsius) tarttuu hetkeen ja sukeltaa hyiseen tilanteeseen, ravistaen artistille ominaisen pohtivaisuuden hetkeksi harteilta. Olisin kaivannut herätteleviä hetkiä paria lisääkin, sillä albumi on kovin sävyisä ja siloinen. Enkä huuda minkään jerryleelewismaisen mäiskeen perään, mutta jotain muutakin kokonaisuus olisi kaivannut, enemmän U8 – Das Boot -raidan kaltaisia syvempiä ja painavampia kosketuksia koskettimiin.

Iso osa raidoista keskittyy hiljaisiin hetkiin, luonnon äärellä tapahtuviin aistillisiin heräämisiin ja yksinkertaisten asioiden monitasoisuuden ymmärtämisiin. Luonto ja ihminen ovat kanssakäymisessä, vaikka ihmisen osa on ennemminkin ihailla ja ihmetellä luonnon voimallisuutta. Ja toisinaan myös raakaa arvaamattomuutta. Nuottien paino kasvaa, mitä vähemmän niitä on, A lonely cricket in an August night, pt. 1 painaa rajan jo lähelle hiljaisuutta, eikä rakenne tahdo oikein kestää loputtomalta tuntuvaa venytystä. Melodisempi avausraita I have a fire that never burns out tuntuu onnistuneimmalta kompromissilta tunnelmallisuuden, voiman ja improvisaation välillä.

Rain is the most violent scream of them all on onnistuneempi rimpuilu äärettömyyden rajoilla, kun taas pitkäsoiton sulkeva We exist in everyone we love antaa lämmölle ja hehkulle viimein enemmän tilaa. Ei Lähdesmäki nytkään varsinaisesti irrottele, mutta rakkauden ajatus ja sen moninaiset ilmenemismuodot saavat sentään koskettimista kirpoamaan kauniita ryppäitä ja myös arvokkaita pistoja.

Albumin lähtöidea on oiva, mutta mielestäni idea hieman hautautuu hiljaisuuteen ja sävyisyyteen. Upea levy sadepäivän varalle, jos sille on vain antaa kaikki aika sekä huomio.