Ezra Furman: Goodbye Small Head

Bella Union

Yhdysvaltalaisen rock-artisti Ezra Furmanin seitsemäs pitkäsoitto sai alkunsa hyytävällä tavalla. Furman menetti tajuntansa kodissaan, päätyi sairaalaan testeihin ja passitetuksi takaisin kotiin. Olet kunnossa, hänelle sanottiin, minkä jälkeen terveydentila vain heikkeni entisestään. Epävarmuuden ja pelkojen keskeltä kumpusi myös vimmaista kiukkua ja kivun tuottamaa syvempää, sielullisempaa tuskaa, joka sai lopulta musiikilliset muodot.

Furman kertoo kirjoittaneensa materiaalin henkilökohtaisen myrskynsä sisällä. Tunteet iskevät tulta, mutta lataus ei mene ylite. Furman kertoo editoineensa kappaleita vain jonkin verran, kuntoon jälleen tultuaan. Monella kitararock-levyllä puhutaan pimeyden syvyyksiin tuijottamisesta, mutta nyt ollaan aidon asian äärellä – ja se kuuluu.

Konfliktit, henkiset äärirajat ja syvimmät tunteet ovat tuottaneet aikojen saatossa loistavia albumeita ja hienoja biisejä. Puhutaan erolevyistä, kriisilevyistä ja uudempina aikoina myös pandemia-albumeista, jotka eivät olisi voineet syntyä muuten, kuin vain poikkeuksellisten olosuhteiden alaisina. Tämä on yksi sellainen, jonka kaksitoista raitaa ja selvästi alle kolme varttia tempaavat kuulijan mukaan voimalla.

Kolmesta sinkusta toisena ilmestynyt Jump Out iski minuun välittömästi. Kertoja ilmaisee auton kuljettajalle haluavansa pois kyydistä, mutta kuski ei ole kuulevinaankaan ja näin ainoa vaihtoehto on heittäytyä pois liikkuvasta autosta. Vertauskuvahan tämä (toivottavasti) on, mutta tilanteen epätoivo kiipeää päälle tehokkaasti. Furman suorastaan huutaa, bändi soittaa ryskyen ja rämisten, vaan silti tilaa löytyy myös jousille ja jopa hienovaraiselle sovitukselle. Tämähän on kuin painajaisversio Pulpin raskaasti aliarvostetusta This Is Hardcoresta.

Niin ikään sinkkuna julkaistu Power of the Moon lienee reagointia Amerikan nykyiseen tilanteeseen, jossa yhteiskunta luisuu nopeasti kohti kaiken kärjistymisestä syntynyttä järjettömyyttä. Hieman myöhemmin soiva Submission omaksuu öisen, verkkaisen, hiljaisemman ja urbaanimman soundin, mutta sama kierre jatkuu. Elektronisen pintasilauksen saanut raita toteaa hyvisten häviävän uudessa ajassa pahuuden voimille, jotka ovat kehittyneet kehittyvässä maailmassa pelottavalla kiihkeydellä.

B-puolella jouset jatkavat barokkipopin liepeiden heiluttelua rosoisen kitararockin taustalla, kun ironiseksi kääntyvä Slow Burn palaa punaisella liekillään. You Hurt Me, I Hate You menee entistä pidemmälle samaa katua, kauneuden ja karuuden haastaessa toisiaan musiikin ja sanojen keinoin. Albumin sulkeva lainabiisi I Need The Angel on kuin epätoivosta kummunnut parkaisu, Alex Waltonin alkuperäisen siivun kääntyessä kitararockin alkuvoimaiseksi messuksi.

Kriisi on ainakin pahimmilta osiltaan ohitse, elämä jatkuu, mutta Furmanin luoma Goodbye Small Head jää merkiksi vaikeasta vaiheesta. Sekä vaikeuksien voittamisesta.