Ne Lintuizet: Uusi huone

Texicalli Records

Musiikki on tekijöiden ja tekijöidensä summa, jonka lopputulemaa on miltei mahdotonta veikata, vaikka kaikki pelissä olevat osaset olisivat kuinka tuttuja entuudestaan. Sooloartistit voivat luoda suhteellisen rauhassa teoksiaan, kun taas yhtyeissä mukaan astuu demokratia, kompromissit ja tinkiminen, sekä toisaalta yhdessä tekemisen mahdollinen taianomaisuus. Samat syyt vetävät bändien jäseniä yhteen ja työntävät toiset sooloartisteiksi, vaan mitä tapahtuu, kun neljä valmiiksi vahvaa tekijää muodostaa uuden yhtyeen? Bändin, jota kutsutaan genrensä superyhtyeeksi? Joukossa on voimaa, mutta se voima pitää kyetä jakamaan, joten ydinkysymys kuuluu: onko Ne Lintuizet enemmän vai vähemmän kuin osiensa summa?

Superbändien tekemiset ja etenkin julkaisut ovat kiikkeriä arvioitavia, koska albumeiden tarkoitusperät voivat olla niin kovin erilaisia. Ne Lintuizet auttavat satunnaista musiikin kuuntelijaa – ja arvostelijaa – painamalla ilmaisunsa folkin taiteellisempaan laitaan. Ryhmä ei kuulemani perusteella kosiskele soittolistojen kylmiä algoritmeja eurojen kuvat silmissään, vaan tekee juttuaan vapautuneen oloisesti. Uusi huone onkin mielestäni miellyttävissä määrin musiikki edellä tehty levy, jolta hehkuu tekemisen riemu ja vapaus.

Yhtyeen jäsenistä Pekko Käppi on jo monesta yhteistyöprojektista tuttu tekijä, jonka nimi nostaa välittömästi odotuksia. Biisintekijöinä Laura Moisio ja Kielo Kärkkäinen ovat kovaa luokkaa, sekä jo monesti Desibeli.netinkin sivuilla esiintyneitä vankkoja konkareita. Lauri Myllymäki on lähinnä tuttu Moision levyjen krediiteistä, mutta tuokin kertoo yhteistyön tekemisen jalosta taidosta. Soitinarsenaali suosii akustisia värkkejä ja periaatteessa folk on kaiken alleen sulkeva kattotermi, mutta tämä katto on korkea, laaja ja toisinaan sopivasti vuotavakin. Pitkäsoitolla mennään siis musiikki, ja uskaltaisin jopa lisätä termin ’taide’, edellä, unohtamatta kuitenkaan kuulijaa.

Baskeria ei tarvitse albumia kuunnellessa työntää kovinkaan vinoon päälaelle, sillä Mietin tulevaa ja Uusi huone hehkuvat folkin lempeä ja kauneutta sangen viehättävästi akustisella kitarallaan. Simppelin suoraan muotoon nojaa myös säröisempää kitarasoundia taakse ujuttava Maailma kallellaan, jonka lopun kiihkeä folkrock-messu nousee albumin jälkipuoliskon merkkihetkeksi. Pisteeksi, jota ilman kokonaisuus olisi jäänyt ehkä liian laihaksi peräpuoleltaan.

Helpompaakin syöttöä tarjotaan toki lapaan. Albumin avaava Kysymykset 6 & 7 näkee ympärilleen tarkasti, pohtien arjen ns. pakkorakoja lempein kaartein. Vaan kuinka upealta moniääninen laulu kuulostaakaan, kun kiire ei puske päälle ja äänet saavat tilaa. Yksistään näiden hetkien ansiosta yhtye kannatti perustaa ja tämä albumi kuunnella. Eli alussa esitettyyn kysymykseen saadaan oitis vastaus.

Ykkössinkku Hiljainen vieras on rootsisen Amerikan countrysoundinsa kanssa rullaavaa kuultavaa, vaikka mistään hittibiisistä ei olekaan kyse. Uusin sinkku Laatikkoon on suora protestilaulu, jonka ironinen teksti on Bob Dylanin tekemisten jälkeläisiä. Sinkuista Stadion leijuu lempeimmän tuulen vietävänä, kaihon jalostuessa ajan pysäyttäväksi pieneksi ihmeeksi. Kontrasti etenkin vauhdikkaasti rallaavan Enkeli ja demoni tai Itketkö viel -raidan toisenlaiseen herkkyyteen on huima, mutta juuri nämä reunoja eri tavoin koettelevat palat tekevät kokonaisuudesta lopulta niin upean.

Sydän täyttyy lämmöstä kun Hyvä ystävä kietoo kätensä lopussa ympärille ja piirtää näennäisen vähistä aineksista vahvan hetken. Käppi, Kärkkäinen, Moisio ja Myllymäki ovat yhdessä jotain muuta kuin summansa, he siirtyvät uuteen suuntaan ja paikkaan, johon yksikään olisi tuskin omillaan löytänyt. Näillä näytöillä Ne Lintuizet on viimeistään lunastanut paikan genrensä eturivistä.