Roost: Lower Your Standards

Omakustanne

Tamperelainen Roost raastaa erittäin voimakkaasti ysäriltä maistuvaa kitararockia, jonka seassa on toinenkin mitallinen grungen muhevuutta. Hater/Lovers -sinkku oli oiva käyntikortti debytoivalta bändiltä, mutta esikoispitkäsoittoa saatiin odottaa yllättävänkin pitkään. Toki viime vuoden lopulla sinkkuna ilmestynyt Beat-up to Bonehead, Bonehead to Beat-up lupaili ryskeen jatkuvan, mutta silti Lower Your Standardsin iskusarjan moninaisuus hivenen yllätti.

Varjoisia ajatuksia suosivat tekstit ja tummat kitarasoundit ovat rokkibändien peruskauraa, joten ensimmäinen haaste on saada vanhat linjat näyttämään riittävän tuoreilta. Tällä saralla Roost on tehnyt esimerkillistä työtä, sillä esikoisalbumi on samaan aikaan erehtymättömän ysäriä ja silti selkeästi myös 20-lukua. Rauhallisempi ja maalailevampi ankkuriraita Hold On voisi mainiosti olla Alice In Chainsin katalogista löytyvä sirunen, mutta soundit ja äänimaisema ovat tätä päivää.

Jotkin kohdat ovat siis tuttuja ja kuulijan on helppoa aavistaa tulevia käännöksiä, mutta tämä on mielestäni pääosin positiivinen asia. Kitarasoundi viistää läheltä Seattlea, mutta vokalisti/kitaristi Make Makkonen ei yritä onneksi kuulostaa keneltäkään muulta, vaikka moiseen saumaa olisikin. Yhdessä vokaalitukea antavan toisen kitaristin Kalle Nurmen kanssa hoidetut laulut ovatkin tukeva vahvuus, jolle kelpaa rakentaa näinkin värikästä pitkäsoittoa.

Angloamerikkalaisen kitararockin opit on myös soiton puolella tarkoin omaksuttu ja muistettu, joten yhtäältä bändin kädet ovat tavallaan sidotut jo alusta saakka. Energioista miltei ratkeava Timmy ei kuitenkaan kapeasta ladusta välitä, vaan piiskaa kasaan melkoiset vauhdit. Misled Muppets posauttaa myös kiperän koukun suoraan leukaperiin oitis kättelyssä, nostaen raskaimman rouhinnan hetkeksi aivan kuulijan naamalle.

Nopea mäiske on homman juoni, mutta Roost ei mielestäni silti ole suinkaan mikään yhden tempun poni. Tarvitaan vain Monologuen kaltainen hämmentäjä vesiä sekoittamaan ja kuvitteellisen B-puolen alku lähtee aivan uuteen suuntaan, jonnekin Radioheadista preerioille päin ja kauemmas. Wasted Blues ei täytä klassisen bluesin tunnusmerkkejä, mutta tämäkään teräväksi hiottu laukaus ei ohita maalitaulua.

Roostia ei ehkä pääse syyttämään liiallisesta persoonallisuudesta, mutta kokonaisuus on vähintään yhtä paljon kuin värikkäiden osiensa summa. Ja se on kelpo saavutus esikoisalbumilta.