La Murga: Post Loco

Polyrytmiikan Ystävät / Salatut Elämät

Ja seuraavaksi jotain hieman erilaista…

Tämä jo aikoja sitten ilmestynyt kummajainen on saatavilla nyt digi-, kasetti-, CD- ja vinyyli-versiona, joten pieni nosto oli aiheen. Kyseessä on progehtavaa etnojazzia vahvasti rytmipuoli edellä luova yhdeksänhenkinen kollektiivi, jonka toinen pitkäsoitto on virkistävä hyppy sivummalle. Tai oikeammin samaan aikaan hyppy, sukellus, syöksy ja rentoutumisretki oikeastaan jokaiseen kuviteltavissa olevaan suuntaan, jotka johtavat pois useimmin käytetyiltä urilta.

On kliseistä kuvailla musiikin maailmaa loputtomien mahdollisuuksien mikä-mikä-maaksi, mutta sieltä kaukaa, kaukaa löysin itseni, kun tutustuin Post Loco -albumiin ja annoin sen kuuden kappaleen kuljettaa itseäni vailla pienintäkään aavistusta päätepisteistä. Instrumentaalikappaleissa kuultaneen ihmissuillakin luotuja ääniä, mutta mitään sen kummempia lyriikoita en havainnut. Muoto on vapaa ja suunta missä milloinkin, mutta albumi ei ole mikään hullun musiikkitiedehenkilöjoukon höyrypäinen laboratoriojamboree. Post Locolla on myös musiikilliset reunansa, jotka pitävät kokonaisuuden riittävän tiiviinä.

Satunnaiselle kuulijalle ensimmäinen suositeltava siirto Post Locon äärellä voisi olla Overflow’n öiseen virtaan perehtyminen. Freejazz soi reippaan ryhdikkäänä sekä linjakkaana, kiskomatta mattoa liian ärhäkästi jalkojen alta. Yhtye on korostetusti yksikkö, jolla rytmipuoli pitää nyt raiteet kiiltävinä ja veturin liikkeessä, torvien luodessa sivulta maisemia hitaan verkkaisin nuotein. Toki avausraita Volcanokin toimii pienine leffasoundtrack-viittauksineen, mutta musiikille kannattaa ensisijaisesti antaa aikaa ja tilaa. Post Locon äkkisyvät kohdat ja tapa vaihtaa kaistaa, virtaussuuntaa ja vaihdetta voivat yllättää ennakkoluulottomankin musiikkinautin.

Veikeitä Twin Peaks -viboja ensimmäisen minuuttinsa aikana kehään heittävä Lasten kauhu taittunee heiltäkin, jotka reagoivat herkemmin jazz-pitoisuuksien nousulle. Svengi on kohdillaan ja siron simppeliin rytmikuvioon yhdellä lonkerollaan nojaava musiikillinen pääjalkainen pyörittelee kuin huomaamatta sivussa myös muita kehiä, kipaleen kehittyessä äärimmäisen verkkaisin liikkein. Liike kuitenkin tapahtuu, energiat pyörteilevät ja näin kuulijaa pidetään sopivasti valppaana. Saatesanoissa mainittiin jopa Meshuggah, mutta ihan niin pitkälle en vertauslinjoja vielä piirtelisi – paitsi ehkä teorian saralla.

Ankkuri Ahvenisjärven oravapiiritys jolkottelee aikansa aaltoilevissa progejazzviidoissa, sulkien levyn astetta kahta raukeammissa viboissa. Yhtäältä biisi on nopea ja rytmipuolella otetaan vielä kunnon loppukiriä pellit helisten, eikä taika murru ja venytys katkea särähtäen. Nimellään ristiriitaisia viestejä välittävä Progeallergia groovaa syvemmällä polvien taivutuskulmalla ja torvien veto rytmiryhmän kanssa on hilpeän mukaansatempaavaa. Pienestä on paljoksi, vähemmän on jälleen kerran enemmän.

Post Loco on kumma tapaus. Jotain linnun ja kalan väliltä, olematta kuitenkaan mitään suoraan ja selvästi. Enkä silti ärsyynny, vaan ennemminkin viehätyn svengaavan instrumentaalilevyn ansioista.