HLER: Ancient Grounds

Signature Dark

HLER on kotimainen drone/ambient duo, jonka muodostavat Heikki Lindgren ja Esa Ruoho. Yllätyin itse asiassa, kun huomasin kaksikon julkaisseen yhdessä jo pari pitkäsoittoakin ennen Ancient Grounds -kokonaisuutta. Maailma on täynnä arvokasta kuunneltavaa, eikä kaikelle vain löydy aikaa, vaikka duon tekemiset ovat kuullun perusteella mieleen.

Vaan nyt osui kohdalle ja kun olin kuunnellut ensi kertaa Ancient Groundsin läpi, tiesin jo ihastuneeni pitkäsoiton viipyilevään tapaan kertoa instrumentaalisia tarinoitaan. Levy kertoo mielestäni matkaamisesta, eri pisteiden välillä olemisesta ja siitä oivalluksesta, että ehkä hieman kliseisestikin todettuna arvokkainta on itse matka ja sen muassaan tuomat sattuman hedelmät. Äänet ovat kuulaita, minimalistisia ja useimmiten melankolisiksi tulkittavia, vaikka matalimmat ja syvimmät rotkot jäävät näiltä muinaisilta reiteiltä puuttumaan.

Aika on meille lineaarisille olennoille vihollinen, mutta toisinaan myös tärkeä liittolainen. The sun will have set twice before I arrive kiteyttää jo paljon nimessään, kaipailevan, hivenen sähkökitaramaisen soundin luodatessa taustan huminan, värinän ja välkkeen keskeltä maisemia. Teemoja nousee hitaasti esiin, elementit tekevät kaariaan matalalla taivaalla, pysytellen keskitaivaasta kaukana. HLER ei heitä helppoja täkyjä ilmaan, vaan kuulijan on todella annettava albumille ja sen kappaleille huomionsa, tai maagista hetkeä ei välttämättä koskaan löydy.

Thin air drifting over ancient grounds ei periaatteessa muuta juuri mitään oleellista, mutta nyt aika lipuu vieläkin hitaammin ja ilmassa leijuvat partikkelit ovat entistäkin pienempiä. Alta kumpuavat toisinaan mystisemmät äänet, jotka ovat kuin aikojen takaa aistittavia haamuja – ehkä. Tai ehkä mielikuvitus vain temppuilee herkässä ympäristössä.

HLERin äänitaide ei aktiivisesti pyri muuttamaan kuulijan tilannetta, vaan hänen annetaan todistaa äänten hidasta kehittymistä. Kaikki muuttuu kuten autiomaassa sarastava aamunkajo, osin perustavanlaatuisestikin, etkä siltikään pysty osoittamaan juuri paria avainkohtaa enempää mitään dramaattisempia käännöksiä. Asiat tapahtuvat, äänet syntyvät, välittävät viestejään ja haipuvat toisten äänien taa, lopulta hiljaisuuteen. Pidän kovasti I see the mountains on the horizon -avausraidasta, joka tuntuu lupaavan jopa enemmän, kuin mitä lopulta tapahtuukaan.

Mitä siis todeta lopuksi? Pidän äänistä, pidän niiden luomista yhteyksistä, rakenteista ja summista, vaikka Ancient Groundsin karun paljaat äänimaisemat eivät paljoa ensisilmäyksellä tunnukaan tarjoavan.