Maria ja Marsialaiset: Hevikuiskaaja

Fonal / Ektro

Minkälaista voisi olla marsialaisten soittama rock? Keitä marsialaiset edes ovat? Ainakin tämänhetkisen tietomme mukaan Mars on eloton kivenmurikka avaruudessa, joten se lienee umpikuja ilman ylimääräistä a-kirjaintakin. Mikäli mielikuvitukselle antaa kuitenkin hiukan kyynärpäätilaa ja muistaa vaikkapa Ziggy Stardustin, niin siinä voisi olla yksi lähtökulma Maria ja Marsialaiset -yhtyeen toiseen pitkäsoittoon.

Arviota hitaasti kirjoittaessani tutustuin myös kahdeksan vuoden takaiseen Maria ja Marsialaiset debyyttialbumiin Pysy hereillä, joka ilmestyessään ei syystä tai toisesta osunut kohdalleni. En tainnut olla oikeaan aikaan hereillä. Näin jälkikäteen löysin vähemmän kimalletta kuin odotin, mutta sen sijaan suoraa ja rosoista kitararockia kelpo blues-viboilla ja hivenen ränttätänttääkin tuli vastaan.

Kaiken materiaalin toisella kierroksella yksikkönä säveltäneet ja sovittaneet Maria Stereo, Noora Federley, Elissa Määttänen ja Ninni Luhtasaari ovat ottaneet sihtiinsä 70-luvun esihevin, eikä bändin jytä sekä jyske ole lainkaan ponnetonta. Eräänlaisena ohjelmanjulistuksena voisi pitää Luotu joraamaan -rallia, ja toinen MjM-aloittelijoille sopiva raita on mielestäni Rikos Norjassa. Näiden rokkisten kautta toiminnan idea taatusti kirkastuu, ja Määttäsen tapa viitata lyriikoissa hyvinkin erilaisiin hahmoihin – todellisiin ja fiktiivisiin – on parhaimmillaan nokkelaa.

Sinkkubiisi Ajoituksen mestari on melodinen herkkupala ja vain takavuosien TV-sarjan maailmaa ruotiva Dallas taitaa nopeassa tarttuvuudessa yltää ykkössinkun tasolle. Rima on kiistatta korkealla, mutta myös Puhelinkoppi omaa mielestäni sinkkupotentiaalia, vaikka se Dallasin tavoin ylittääkin neljän ja puolen minuutin rajapyykin. Suoruutta suosivassa kitararockissa kiteyttämisen jalo taito on useimmiten hyve, mutten löydä näistä valioyksilöistä sen kummempaa huomauttelun varaa.

Ja osaahan ryhmä asiansa kiteytetymminkin pistää nippuun. Naapureita vahtiva Kyttä painelee maaliin kahdessa ja puolessa minuutissa, melodiakulun tarratessa kerrasta korvaan. 70/80-lukujen uuden aallon hengessä svengaava Kakkukarkuri kulkee tahollaan askelluksella, jota toivon David Byrnen tulevan sooloalbumin sisältävän. Silmät tiessä pitää myös avausraita Hevikuiskaaja, jolla basso klonksuu ja kaipuu menneeseen ojentaa käsiään kohti kasaria.

Sivuaskeleena loistavalta polulta voi pitää albumin päättävää biisikaksikkoa, mutta toisaalta viimeinen kymmenminuuttinen luo erittäin vahvoja mielikuvia ja visioita. Soita ruudussa näkyvään numeroon painaa uhkaavampana päälle ja saatesanoissa mainittu doom lunastetaan ainakin puolittain, jos nyt rokkibändi rokkia edelleen soittaakin. Käytännöllisesti katsoen instrumentaalinen päätösraita Marsialaisten marssi on puolestaan 70-luvun alkupuolen scifi-leffoista muistuttava krautrocknäkemys, joka jauhaa radallaan aikansa ja antaa eeppisyytensä jyrätä hellän hitaasti kuulijan ylitse.

Hevikuiskaaja on kumma levy. Se ei ole perinteistä rokkia, metallia tai rockmetallia. Vaikutteiden aikajana sijoittuu periaatteessa menneeseen, mutta albumi soundaa tuoreelta, eloisalta ja ehkä hivenen huomiseltakin. Eli Maria ja Marsialaiset on pystynyt luomaan jotain ehdottoman omaa, vaikka juuret ovat selvästi nähtävissä. Jyskyy, jyrää ja jytää, mutta myös melodia on rakas kaveri.