Bush: I Beat Loneliness

Ear Music

Bushin kymmenes pitkäsoitto on jo kolmas kuluvalla vuosikymmenellä, joten Lontoon rokkarit ovat kiristäneet vauhtinsa 90-luvun veroiseksi. Alkuaikojen grungesta ei ole enää paljoa jäljellä, sillä vuoden 2025 Bush on mitä selvimmin valtavirtakitararockia kohtalokkaan tummin juontein luova ryhmä.

Paljon muutakin on jäänyt matkan varrelle, sillä vokalisti/kitaristi ja pääasiallinen biisinkirjoittaja Gavin Rossdale on viimeinen alkuperäinen jäsen joukossa. Vastavuoroisesti jo vuodesta 2002 lähtien mukana olleen kitaristi Chris Traynorin panos on merkittävä, ja herran lopullista panostaan voi vain arvailla. Jos melko tarkkaan 14 vuotta sitten ilmestynyt paluualbumi The Sea of Memories oli suoranainen pettymys, on Bush sittemmin vakiinnuttanut paikkansa takuuvarmana suorittajana.

Ykkössinkuksi jo huhtikuussa nostettu 60 Ways to Forget People soundaa kovemmalle Bushille, eikä melskaavasta menosta ole vaikea löytää viittauksia grunge-menneisyyteen. Albumin ainoa alle kolmeminuuttinen veto kiistatta koukuttaa ja tuuppii energisesti, mutta mielestäni todellinen helmi on toisena sinkkuna kesähelteille vapautettu The Land of Milk and Honey. Eihän tämä mikään uusi megahitti ole jonkin Swallowedin tai Glycerinen tapaan, mutta sukulaisuus on kiistatonta ja Rossdalen kynästä irtoaa yhä toisinaan A-luokan melodioita.

Parhailta osin I Beat Loneliness on ensiluokkainen albumi, mutta ongelmaksi muodostuu liiallinen kesto. Bush ei ole helmasynnistään eroon päässyt, eivätkä asiat tulle enää muuttumaan, mutta sanotaan se nyt vielä kerran ääneen: trimmaamalla olisi parantunut. Eli tästä olisi voinut syntyä ensiluokkainen kahdeksan raidan ja reilun puolen tunnin kokonaisuus. Napakan paketin sijaan saamme kahdentoista raidan ja reilusti päälle kolmen vartin mittaisen kontillisen tummaa Bushia, joka on mielestäni kertaistumalta liikaa.

Positiivisia asioita on mukavampi summata, joten nostetaan eteen soundeiltaan ilmavampi ja rakenteeltaan toimivampi I Am Here to Save Your Life. Tekstistä on vaikea päätellä, puhuuko kertoja rakkaalleen, peilikuvalleen vai kenties ystävälleen, mutta hätä, ahdistus ja paine käyvät kyllä selviksi. Muutenkin lyriikoissa ruoditaan kipupisteitä, herkkiä aiheita ja yksinäisyyttä monin eri painotuksin. Rossdale ei onneksi piehtaroi mudassa, hän ei visko tuskaa silmille, vaan osaa ilmaista tuntoja hienostuneemmin ja monitulkintaisemmin keinoin.

Varjot tuovat usein kitarariffeihin painoa ja rytmiryhmän soittoon jyskettä, tosin tähänkin löytyy poikkeuksia. Everyone is Broken uskaltaa levittää siipensä eeppisemmäksi varjoksi, jonka alla voidaan tunnelmoida hetki rauhassa, kun kaikkea ei tarvitsekaan räjäyttää kitaravallitaivaisiin. Alkurähinöissä maisemaan kajahtava nimikappale I Beat Loneliness yhdistää puolestaan säröä melodisuuteen ja taivaanrantaa maalataan hienosyisin sävyin, mahdollisesti elektronisin apukeinoin.

I Beat Loneliness on rungoltaan toimiva ja onhan se paperilla samalla bändin lyhin pitkäsoitto, joten kehityksellä on edelleen tilaa kehittyä.