David Byrne: Who Is The Sky?

Matador

Ihastuin David Byrnen Broadwaylle asti tuomaan American Utopiaan, joka osoitti ansioituneen herran pystyvän edelleen yllättämään kaikki positiivisilla siirroillaan. Ensinnäkin itse vuoden 2018 American Utopia -albumi oli jo oiva askel uuteen suuntaan, minkä lisäksi levyä seurannut kiertue nosti kirjaimellisesti pelin aivan uudelle tasolle. American Utopia olisi myös ollut oiva tapa pistää ura pakettiin, mutta eihän Byrne lopeta musiikin luomista ennen hautaa. Ja hyvä niin, sillä Who Is The Sky? -pitkäsoitto osoittaa hänen tekevän jälleen jotain hivenen erilaista, sekä uusia uria avaavaa.

Byrnen soolotekemisissä on aina kuulunut tavalla tai toisella lävitse 70- ja 80-lukujen vuodet Talking Headsin keulilla, eikä tiikeri ole pyrkinyt sen terhakammin irti raidoistaan nytkään. Albumin avaava ykkössinkku Everybody Laughs luo mielleyhtymiä Speaking in Tonguesin aikoihin, mutta rakentavalla ja tuoreella tavalla. Byrnen uniikki laulutapa on tietysti yksi syy jatkuvaan tuttuuden tunteeseen, mutta taidepopin konstikas kyvykkyys löytää tiloja sovitusten kautta on erityisen huomionarvoista.

My Apartment Is My Friend voi ottaa toiseen kouraan barokkipopin kiehkuroita ja pyörittää toisessa elektropopin partikkeleita, eikä mikään sodi negatiivisella tavalla mitään vastaan. Noteerasin ilolla myös sen, että Everybody Laughs on kolmen minuutin ja 48 sekunnin mitassaan albumin pisin raita. Byrne osaa tätä nykyä kiteyttää ja tiivistää asiansa paremmin kuin ehkä koskaan, eikä lopputulos kärsi silti mielestäni rahtuakaan napakoista muodoistaan.

Osansa kehitysessä saattaa olla konserttikiertueilla, joissa tanssin ja musiikkiteatterin rajat ovat hälvenneet. Show kulkee eteenpäin raiteillaan, eikä tunnelmallisesti kuolleita tai seisovia kohtia sallita. Nerokkaasti ikää pohtiva Moisturizing Thing kertoo kaiken tuokiossaan ja albumin ainoa virallinen vierailija Hayley Williams osaa Byrnen kanssa käydä läpi rakkauden perustat What Is the Reason for It? -raidalla taloudellisessa ajassa. Sovitukset ovat vivahteikkaan hienosyisiä, eivätkä kappaleet osoita edes raskaassa tehosoitossa pienimpiäkään uupumisen merkkejä.

Byrne on 73 vuoden iässä saavuttanut pisteen, jossa miltei kaikki on saavutettu jo aikaa sitten. Moni voisi menettää kunnianhimonsa, kun paikallaankin köllimällä voisi vain ajelehtia hiljalleen eteenpäin. Byrne on kääntänyt tilanteen asenteeksi, jossa artistilla on vapaus tehdä mitä vain. Yhteistyö Ghost Train Orchestran kanssa on luonut mukavasti uudistuneen soundin, jota tuottaja Kid Harpoon on saanut jalostaa eteenpäin. Lopputulos kuulostaa hämmästyttävän vähän tältä päivältä, sillä Who Is The Sky? on kuin yhdistelmä viimeistä 50 vuotta, rikastettuna ripauksella tulevaa.

Valokeilassa on 73-vuotias artisti, joka edelleen esittää kysymyksiä ja etsii vastauksia. Miksi musiikkia luodaan, onko tällä kaikella jokin tarkoitus, mihin olemme edes menossa? Juhlissa tavattu Buddha mättää raskaita jälkiruokia ilman huolta huomisesta – emmehän ole edes olemassa hän huomauttaa, joten lisää vain piirasta lautaselle. My Apartment Is My Friend on kaunis rakkauslaulu omalle kämpälle, joka on nähnyt asukistaan kaikenlaisia puolia. The Avant Garde nuuhkii tekotaiteellisuutta ja kääntää siitä kerrassaan reippaan pop-kappaleen. Virnettä on naamalla, vinoutta sanoissa ja kaikki napsahtaa kohdilleen kerran toisensa jälkeen.