The Halophones: Noises! Noises! Noises!

Inverse

Garagerockia astetta kevyemmällä vaihteella paiskova The Halophones kävi allekirjoittaneelle tutuksi reilun parin vuoden takaisella Time Well Spent -sinkullaan. Kyseinen kuusaria ysäriin sekoittanut herkku ei debyyttialbumille lopulta mahtunut, mutta sitä seuranneista viidestä sinkusta kuullaan jokainen Noises! Noises! Noises! -esikoispitkäsoitolla.

Meteliä on tässä maailmassa musiikin saralla monenlaista, yhden äänisaasteen ollessa toisen korvakarkkia, eikä The Halophonesin nelikko lähde suotta nyrpistelemään nokkiaan. Kitararock on homman ydin, riffit saavat tehdä tilaa melodisuudelle useimmiten ja vokaaleissa osoitetaan hetkittäin jo suoranaista kunnianhimoa. Eivät harmoniat ja sovitukselliset jipot vielä mitään fabfourismia ole, mutta matka on selvästi alkanut ja horisontissa saattaa siintää monenlaista kajoa, metelin lisäksi.

Napakkuus on ohjenuora ja viittä minuuttia ei ylitetä kertaakaan. Superenerginen garage-avausisku Howl on puolestaan ainoa alle kolmen minuutin kirittävä numero – ja samalla kiekon kirkkain hetki. Vapaus on The Halophonesille hajottavuudestaan huolimatta myös voimaa, joten biisit saavat kehittyä ja kulkea mikä mihinkin suuntaan. Näin Noises! Noises! Noises! on soundi- ja tyylikirjoltaan kauniisti sanottuna rikkaan värikäs. Joillekin näin reilu heilunta genren sisällä voi aiheuttaa lieviä oireita, mutta keskitytään positiiviseen kulmaan.

Monista sinkuista svengaavin ja öisin on bassolinjallaan maaliin osuva Long Steps. Korkeat korot johdattavat ajatukset yön levottomiin tunteisiin, rapean kitaran taustoittaessa tarinaa. Rautalankaisempaa menoa alkuun ujuttavan Lazy Loverin laukka kääntyy actionrockin taonnaksi, jolloin mainio piston paikka mielestäni hukataan. Sen sijaan albumin loppurähinöissä kuultava Less Ain’t More kirii sisäkaistan kautta karkuun.

Esikoinen on sinkkubiisien plus lisukkeiden katras, josta on koottu kasaan värikäs setti. Täydet pinnat kovasta yrityksestä ja uskosta omaan juttuun, jos nyt linjattomuus ja ajatuksen karkailu tekevätkin debyytistä hieman kokoelmamaisen kokemuksen.