Darkness Is My Canvas: The End of Times

Rockshots

Progehtavaa rockia englanniksi esittävä Darkness Is My Canvas julkaisi vajaa kaksi vuotta sitten kuuden biisin mittaisen White Noise EP:n. Moni olisi kutsunut komean kokoista kiekkoa pitkäsoitoksi, mutta jos tuo oli EP, niin sitten The End of Times lienee bändin virallinen debyyttialbumi. Viivaa maahan piirtää myös se, ettei EP:n kappaleita ole kelpuutettu mukaan ainuttakaan, mutta sitä seuranneet viisi sinkkua ovat kaikki osia The End of Times -kiekosta.

Avainkohtia on kokonaisuudessa monia, mutta oma korvani tahtoo toistuvasti tarttua kesän 2024 Day Zero -raitaan, jonka melodisessa ja ehkä hiukan AOR-vaikutteisessa rockissa on tarttumapintaa. Vokalistin ääni ja siloiset kitarat ovat tavallaan Toto-yhteensopivia, vaan eivät liiaksi. Tämä on kuitenkin vasta yksi suunta, jolla bändi operoi ja albumin parhaita hetkiä leimaa useiden eri suuntien ja mahdollisuuksien yhtäaikainen hyödyntäminen.

Progempaa avaruutta syväluotaa The Maze ja kuullaanpa tähteinvälisissä osuuksissa jopa suomen kieltä, minkä lisäksi biisistä on lopussa tarjolla instrumentaaliversio. Etenkin instrumentaalissa voi kuulla jälkiä progen jäteistä, kuten Yes ja uudempien aikojen Marillion, vaikka bändi oman soundinsa ja linjansa pitääkin.

Iso progehtava maalailu siis onnistuu tarvittaessa laajimmillakin kankailla, ja hyvä niin. Täysin toisesta suunnasta pongahtaa vastaavasti uusin sinkku Ink In The Water, joka on kuin hybridi brittiläisen pubirockin 70-luvun lopun energisyyttä ja kasarin jenkki hard rockia. Kun homma silataan vielä 00-luvun soundeilla ja kosketintuetuilla äänivalleilla, saa lippiksestään todella pitää kiinni. Eikä iloisen energisen sanoman välittämiseen kulu kolmeakaan minuuttia.

Progeisille ristiretkille on aikansa, mutta levy avataan keveämmissä tunnelmissa. Eri maailmoja onnistuneesti yhdistelevä Wash on oiva esittelijä, näppärästi koukkaavan melodian ja nopean sovituksen toimiessa. Rejected iskee osin samaan saumaan, raskaammin rouhiva rock-kitara, tylymmät vokaalit ja modernimmat koskettimet tummentavat hetkellisesti sävyjä, mutta synkkyys vältetään onnistuneesti. Kaksi sinkkunakin ilmestynyttä numeroa mahtuvat hiukan päälle seitsemään minuuttiin, joten porstuassa ei tarvitse viettää liiaksi aikaa.

Bonuksineen lähemmäs tunnin mittainen kokonaisuus on sanalla sanoen massiivinen, vaan ei lopulta mahdottoman kokoinen. Yhtyeen musiikillisen rakennelman saleissa ja huoneissa on ainakin vaihtelua, mikä on osin vahvuus ja heikkous. Esikoinen on kuitenkin esikoinen, joten tyylillinen kirjavuus on osa kokemusta.