ELLENN: hullu

Omakustanne

ELLENN enemmänkin elektropopin suuntaan aiemmin kallistunut kotimainen artisti, jonka uudesta albumista Desibeli.netille saapui peräti kahden levyn paketti. Kyse ei ole kuitenkaan varsinaisesta tupla-albumista, vaan samat biisit esitetään eri versioina. Ensimmäisellä albumilla soi kovempi kitararockbändisoundi, toisella taas tarjolla on kokeellisempaa ja elektronisempaa äänimaisemaa. Päädyin keskittymään tässä arviossa vain ensimmäiseen levyyn, tämä on valintani, sillä onhan levy listauksessakin ensimmäinen.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä arvion lopussa odottaa yllättävä käänne, kuten jännityselokuvassa konsanaan. Kannattaa silti lukea teksti tästä välistä ensin, koska käänne tullee luultavimmin muuttamaan monen näkemystä aiemmin koetusta. Mutta nyt itse asiaan:

Avaus on vahva kun olenko (intro) johdattelee kiireettä ontuva analogia -raidan luo. En usein ole introjen fani, mutta tällä erää palat täydentävät toisiaan. ELLENNin kiukku ja energisyys lyö sormille, kalvaa kivenä kengässä ja polttelee asteen liian tulisena ruokana vatsassa.

Negatiivisuus voi kuitenkin olla suunnaton positiivisuuden mahdollistava voimavara, mitä myös taas uus maailmanloppu ymmärtääkseni pyörittelee. Joku päivä on viimeinen meistä jokaiselle, eikä toisinaan osaa muuta kuin vain odottaa väistämätöntä – vaan onko niin tehtävä?

Erilaiset energiat rätisevät pintojen alla ja purkautuvat tasaisin väliajoin pinnalle. On kuulijasta kiinni, kokeeko sateen kuumana laavana vai kylminä rakeina, mutta yhtäkaikki paljon on pelissä. Tunnetta täyteen ladattujen vokaalien alla soivat periaatteessa kauniitkin äänimaisemat, joista heijastuu vaihtelevin painotuksin 90-luvun kitararockahdistusta, sekä uuden vuosituhannen kolkkoutta. Sähkökitara soi harvemmin säröllä, mutta yhteispeli nimenomaan laulun kanssa pelaa huimasti. Draamaa riittää, traagisuudesta ei tingitä ja angstia kauhotaan isommalla kiululla.

Todellinen temppu on kuitenkin se, ettei albumi tukehdu valtaisiin tunteisiinsa. Pöydällä on teemoja, jotka saavat hetkittäin paiskomaan tavaroita päin seiniä, toisinaan taas käpertymään sohvan tai huoneen nurkkaan. Pieni on pikkuruista ja suuri tarvittaessa valtavaa – ja silti vain ihmisen kokoista. en tunne enää sua on pinnaltaan kaunis ja sielultaan todellisuudessa surullinen tilitys jonkin päättymisestä. ELLENN antaa tunteiden lyödä, kiskoo niistä säikeitä irti ja ei aina tunnu tietävän itsekään, mitä kaikelle pitäisi tehdä.

Päälle yhdeksän minuutin ajan tuimia tornejaan rakentava kauniit kukat on ankkurina sitä luokkaa, että toipumiseen menee tovi. Ja kuinka kovasti tekeekään mieli pistää kiekko soimaa hetken päästä uudelleen alusta.

ELLENN on artisti, joka on syntynyt bittiavaruudessa Raymond Waven alter egoksi. Eli hän on kuvajainen, jota on autettu tekoälyllä. Tekoäly on sana, joka saa monet älähtämään kivusta, mutta luova työ on tässäkin tapauksessa ihmisen tekemää. Minulle ELLENN on kuin Ziggy Stardust, versio toisesta ja silti samaan aikaan aidointa mahdollista, sillä esiintyminen on esittämistä. Kirjaimellisesti.