A.Reikko & Kaupungin ääni: Hulluus, rakkaus ja maailmanloppu

Karhuvaltio Records / Sipsin älpeet

A.Reikko on monessa mukana ollut konkaripoprokkari, jonka muutama vuosi sitten ilmestynyt suomenkielinen soolodebyyttialbumi jatkoi brittiläisesti soundaavan musan tekemistä ensimmäisellä kotimaisella. Bändeihin tottunut Reikko lienee tuntenut kuitenkin olonsa soolona hieman orvoksi, joten nyt herran ympärillä on jälleen oikea orkesteri.

Hulluus, rakkaus ja maailmanloppu -albumi on siis samalla myös ihka uusi alku, jonka myötä seuraavaa lukua voidaan kirjoittaa vapain käsin. Bändin debyyttikiekon sinkkuja on lohkoiltu jo pitkin vuotta, eivätkä makupalat ole jääneet listoilla huomaamatta.

Miten esikoinen sitten eroaa reilun kolmen vuoden takaisesta ja kirjoissani hyvinkin ansiokkaasta A.Reikko -pitkäsoitosta? Jos totta puhutaan, niin eipä kovinkaan merkittävästi, mutta pitääkö toimivaa muottia mennä toisaalta särkemään silkan uudistumisen nimissä? A.Reikko & Kaupungin ääni on soundinsa hallussa pitävä yksikkö. Nokkamies Antti tietää kuinka poprockia tehdään ja Anssi, Juho, Lasse & Tommi osaavat soittaa bändissä kukin osuudellaan loppusaldoa kartuttaen.

Rokimmin keskellä levyä rutisteleva Oi, Anhedonia! osoittaa, ettei bändissä ole kolmea kitaristia ja viittä vokalistia suotta. Äänivalli on jykevä, rapea soundi paukkuu samaan aikaan kireähkösti ja täyteläisesti, eikä huutomerkki ole nimessä perusteetta. Tyyli voi olla aiemmista koitoksista tuttu, mutta bändillä on hartioita ja voimaa nostaa indierock seuraavalle tasolle. Ensimmäiseksi sinkuksi kesällä poimittu Pennit nakuttaa kovin tutuilla ja toisten mielestä ehkä turvallisillakin kitararockin raiteilla. Veturi vetää kuitenkin väkevästi ja koukku toimii, joten vaikea tässä on valittaakaan kokemastaan A-luokan kyydistä.

Tunnelmallisempaa materiaalia osataan tietysti työstää myös, ja Hulluus lähtee rohkein elkein tekemään jotain herkempää myöhemmän The Beatlesin hengessä. Albumin pisinkään raita ei selätä viittä minuuttia, eikä jää leijumaan tarpeettoman pitkään sinänsä viehättävään harmoniahattarapilveen. Osaako Tyttö nousee tanssimaan kiteyttää asiansa tehokkaammin pari minuuttia lyhyemmässä ajassa? Luulen niin, tosin jälkimmäinen luottaa americanan kaikuihin herkkyyttä ilmaan piirtäessään.

Hulluus, rakkaus ja maailmanloppu on otsikkona sellaista kaliiberia, että lopputulemalta odottaisi jotain – enemmän. Tuon nimistä raitaa ei joukosta löydy, eikä maailma lopu mihinkään, jos nyt rakkauden hulluuksien ja hullutusten perässä tarinoiden hahmot toisinaan säntäilevätkin. Ofelian myötä päästään kaiketi lähimmäs loppua, mutta sekin on todellisuudessa uusi alku, parempi huominen.

Esikoinen on pihalla ja maailma mallillaan, joten onnea uudesta, toimivasta alusta A.Reikko & Kaupungin ääni. Hyvää saatiin jo, vaan eiköhän sieltä vielä isompaakin pottia ole luvassa.