Tomi Nordlund & Syvä Joki: Hyvää seuraa

Soit Se Silti

Suomessa ei juuri ns. heartland rockia tunneta, mutta kitarapoprockryhmä Tomi Nordlund & Syvä Joki vaikuttaa toisinaan myös noilla rehellisen kitararockin sydänmailla. Bändin soitossa retroisuus on todettu jo vuosia sitten hyveeksi, ja musiikin perinteisyys on alleviivaavan tietoista. Jättien harteilla seistään, vaan mistään yksi-yhteen nostalgiapumpusta tässä ei silti ole kyse. Yhtye kyllä rakentaa torninsa menneiden sukupolvien, ja etenkin 70-luvun klassisen kitararockin perustoille, mutta tyystin omin murikoin ja laastein.

Jokunen vuosi sitten ilmestynyt Äänet ja valot -albumi vei ryhmän soundia kovempaan ja rokimpaan suuntaan. Sama linja jatkuu osin myös Hyvää seuraa -pitkäsoitolla, vaikka tyylissä otetaankin pieni askel taaksepäin – pienempään, melodisempaan ja sävyisämpään suuntaan. Rokki on silti yhä linjoista tärkein ja mielestäni myös tuottoisin, vaikka isoimmat kipaleet levyltä puuttuvatkin.

Vahvuus löytyy piikkien sijaan tasaisuudesta, jossa turhaa täytettä ei ole. Taas yksi sunnuntai lyö kelloon reilut seitsemän ja puoli minuuttia, eikä blues ole kaukana sielusta. Kitarasoundi on silkkaa herkkua, etenkin kun jälkimmäinen puolisko lipeää herkullisesti Crazy Horsen ja Blue Öyster Cultin mieleen tuovaan instrumentaali-irrotteluun.

Tunteet ovat halki albumin pinnassa, negatiivisimpienkin juonteiden asettuessa elon suuressa virrassa sopuisasti paikoilleen. Nyt ei hötkyillä, vaan lähdetään ajalla pohtimaan ajan luonnetta: onko se ottaja, antaja, vai kenties hiukan kumpaakin. Rakkauden valot ja varjot hallitsevat myös suuria alueita teksteistä. Onneakin on vielä pöydällä, mutta osin kuultu haiskahtaa jopa erolevyltä. Tai ainakin sellaiseen valmistelevalta kokonaisuudelta, jossa rakkaus on jo menettänyt kuumimmat hetkensä.

Kauniisti melodiansa ympärillä pyörähtelevä Yyteriin nojaa muistojen nostalgiaan, radiossakin soi sopivasti Crosby, Stills & Nash. Vaikka tulevaisuus on pilvinen, on juuri nyt hyvä hetki olla rannalla ja vain nauttia. Vastaavasti Avain onneen tuntuu olevan tarinan toinen puoli, jossa läheskään kaikkea ei ole vielä menetetty. Iloa ja surua on tietysti monenlaista. Ei ole toista ihmistä tärkeämpää aarretta ja Paha häviää saattaa hyvinkin olla ystävän muistolle omistettu tunnelmatuokio.

Kovempaa rokkivaihdetta puristeleva Kasvot ventovieraiden näkee ajan työntävän kertojaa puoliväkisin kohti uutta, vaikka mieli kääntyy edelleen kohti aina vain parempana näyttäytyvää mennyttä. Albumin avaava Maanteitä pitkin pohtii myös ajan armottomia hampaita, nuoruuden kaipuun repiessä kitarasoolon lähemmäs Neil Youngin maailmaa.

Aika ja ihminen, perusasioista syntyviä tarinoita, joita työstetään näennäisen tutuin keinoin. Hyvää seuraa -albumi saattaa aluksi tuntua tarpeettomankin tutulta, mutta pitkässä testissä kiekko on osoittautunut ensivaikutelmaa paremmaksi seuraksi.