Jari Rättyä & Käärmekeitto: Kuulkaa kadonneet

Omakustanne

Melkein viisi vuotta sitten sain opetuksen siitä, kuinka härmäläinen etnoblues ja folkrock voi ryömiä ihon alle. Jari Rättyä & Käärmekeitto -yhtye julkaisi tuolloin neljännen pitkäsoittonsa ja allekirjoittaneelle porttina toiminut Väkevyys-albumi jätti syvät jälkensä. Ryhmän alkuvoimainen ja toisinaan miltei vimmainen ilmaisu tempasi mukaansa, eikä ole sittemmin päästänyt irti.

Lähes puoli vuosikymmentä on siis mahtunut tähän väliin ja yhtyeeltä ilmestyi jossain vaiheessa vuonna 2023 Romanov-niminen albumi. Moisesta ei ole täällä päässä havaintoa, mutta Kuulkaa kadonneet -pitkäsoitto saapui Desibeli.netin postilaatikkoon oivassa kunnossa. Ja sitten sitä onkin soitettu ja soitettu ja soitettu. Yhdeksän raitaa ja mukavasti päälle 41 minuuttia ovat mittoja, joiden kanssa ei joudu pulaan, mutta jotka ehtivät viedä riittävän syvälle kaninkolon uumeniin.

Levyn yleinen fiilis ja meno on rento, vaikka soitossa on samaan aikaan levotonta latausta sekä toisinaan jopa uhkaavaa sähköisyyttä. Pinnoissa on syvyyttä ja tunnelmassa jotain maagista, jota on vaikea osoittaa suoraan, mutta vaikutukset tuntuvat kaikkialla. Nelihenkinen ryhmä soittaa bluesin, folkin ja hieman iäkkäämmän kitarapoprockin välimaastoon sijoittuvaa musiikkia, joka on hiukan kaikkea edellä mainittua, eikä oikeastaan mitään niistä.

Jotain niin bändin kuin albumin poikkeuksellisuudesta kertonee se, että monesta raidasta minulle on jäänyt mieleen enemmänkin tunne kuin jokin tietty sävelkulku. Rytmikuviointi on toinen elementti, joka erottaa levyn ns. tavallisesta valtavirran materiaalista. Tahdit vaihtuvat ja ne soitetaan erittäin erilaisella tunteella. Nyt kun irtoan on periaatteessa hidas numero, mutta jalkojen laahauksessa on niin kovin paljon vivahteita, kuoleman hetken lähestyessä – vai onko kyse vain vanhojen paikkojen taakse jättämisestä? Viikate sysätään kuulijan käteen, korjaa tai kohenna sillä mitä haluat.

Tummuus on olennainen osa levyn maailmaa, muttei suinkaan ainoa, tai edes aina merkittävin tekijä. Musiikkivideonkin itselleen saanut Övre Sabbels 1 svengaa suorastaan hilpeästi ja vaikka Ruholaulu näkee kertojan temppelin rapistuneen, on kelpo astia yhä nousevienkin nuottien arvoinen. Paikka ja aika ovat keskeiset termit myös, kun (Vielä yksi) junalaulu puksuttaa raiteillaan ja tulkitsen tämänkin raidan pohjaltaan positiiviseksi.

Mikä oli ja mitä on ovat tärkeitä, eikä tällä albumilla paljoakaan pohdita tulevaa, sillä ihmisellä on oikeasti vain tämä hetki. Ja jos elät jatkuvasti menneessä tai tulevassa, et välttämättä muista elää koskaan. Kuulkaa kadonneet -albumi on ohjelmanjulistuksen kaltainen summaus itsensä kadottaneille, jotka ainakin ajatuksen tasolla voisivat palata kotiin itsensä luokse. Alkuvoimainen musiikki toimii johtotähtenä ja jos annat levylle vain yhden mahdollisuuden, kannattaa ottaa bluesrock-ilottelu Wuoksi puhkeaa! käsittelyyn.