Aleksi Kii: Varjokuvia

Omakustanne

Niinhän se on, että vasta kun jokin vanha kuolee, jokin uusi voi todella syntyä ja elää. Aleksi Kii on debyyttialbuminsa julkaiseva kotimainen artisti, jolta löytyy vähintäänkin riittämiin musiikillista historiaa. Bändeissä on soitettu ja toisten julkaisuilla vierailtu, eikä mikään yksi tietty genre ole sitonut tekijän käsiä menneisyydessä, saati sitten nykyisyydessä. Aleksi Kii yhdistää suomirockin ja ysärin angstisen kitarasurinan soundiksi, jossa tilaa löytyy niin grungelle, postpunkille kuin popimmallekin indierockille.

Varjokuvia on siis esikoisalbumi, mutta tavallaan samaan aikaan jo neljäs soolokiekko, sillä Aleksi Kii esiintyi ja julkaisi musiikkia aiemmin PA Kiiskilä -nimellä. Tuon otsikon alla reilu vuosi sitten ilmestynyt PA Kiiskilä – LIVE -albumi summasi tekijän matkaa siihen asti, ollen todellinen kohtalon sarana näin jälkikäteen tarkasteltuna. PA Kiiskilä on nyt historiaa ja Aleksi Kii tätä päivää, vaan kuinka asiat ovat lopulta muuttuneet?

Varjokuvia on kirjaimellisesti enemmän varjojen puolelta kumpuavien tarinoiden joukko. Se luotaa sydänten syvimpiä sopukoita nojaten kitararockin voimaan ja suoruuden suomaan välittömyyteen, jota ei kuitenkaan tule sotkea yksinkertaistettuihin muotoihin. Aleksi Kii ei tao sanomiaan suorina rautanauloina, vaan niistä työstettyinä askarruttavina teoksina. Seassa on raskaita elementtejä, mutta myös herkkyyttä, pehmeyttä, jopa kauneutta. Aleksi Kii voi mennä pidemmälle kuin edeltäjänsä, tehdä suurempaa ja pienempää.

Uudelleensyntymän suoma vapaus on tuottanut kummia hedelmiä ja etenkin alkuun Varjokuvia-albumi vaikuttaa jopa liiankin levottomalta tunteiden nipulta. Laulu jota kukaan ei laula velloo runsaana kitararockina, melodian rauhoittaessa pinnat ja sanojen pistäessä hiljaisuuteen reikiään. Lyriikoissa on voimaa ja kun pianoballadina kulkeva Varjo levittää korttinsa pöydälle, on sydäntä haastavaa hiljentää. Springsteen ja Dave Lindholm voivat soida jossain taustalla, vaan mitä siitä, sillä tämä on Aleksi Kiin näkemys.

Sinkuksi nostettu Avain on rämisevästi iskevämpi ja tekstillään kaiken peliin pistävä kädenojennus, jonka suoruus hiljentää. Taas ollaan tunteista aidoimpien, peittelemättömimpien ja perustavanlaatuisimpien äärellä. Ne ovat kaikissa meissä, vaikka emme usein ehkä osaakaan ilmaista itseämme riittävän selkeästi. Onneksi on Aleksi Kii, joka voi puhua puolestamme, huutaa sijastamme ja heiluttaa käsiään silloin, kun olemme itse unohtaneet ne syvälle taskuihin.

Albumin massiivinen grungepurkaus Sun ainoo ystävä tuntuu olevan saman suoruuden pimeä puoli, sähkökitarasoundien vinkuessa ja ystävyyden kirjaimellisesti raahautuessa melankolisten muurien ylitse. Räyhälinjan aktiivisempaa laitaa edustaa puolestaan albumin räväkästi avaava ykkössinkku Paranirvana, joka toimii samalla uuden ajan ohjelmajulistuksena. Nyt mennään karmit kaulassa ja aamuun asti, hetkessä elämistä ja ainoaa elämää korostaen.

Varjokuvia on sanalla sanoen vavahduttava albumi. En alkuun perustanut sen levottomasta läiskynnästä, mutta olen sittemmin ymmärtänyt reunoja ruhjovan muodon tarpeellisuuden. Tarvitaan yksinkertaisesti enemmän, kun tunteet ovat näin väkeviä ja asiat näin suoria. Tarvitaan Aleksi Kii ja albumillinen Varjokuvia.