Jiri Nikkinen ja Hyypiöt: Outoa aikaa

Texicalli

Jiri Nikkinen on uupumaton musiikin puurtaja, jonka uusin albumi osoittaa herran olevan ensiluokkaisessa terässä. Itse asiassa yllätyin kuin huomasin, että alkuvuodesta 2022 ilmestyneen Mä oon -kiekon ja uutukaisen väliin mahtui vielä yksi toinenkin pitkäsoitto. Puolentoista vuoden takainen Pienten koirien kaupunginosa -albumi pääsi vilahtamaan ilmestyessään jostain syystä ohitseni, mutta aion korjata tilanteen pikimmiten.

Vaan siirretään huomio takaisin tähän päivään ja uusimpaan pitkäsoittoannokseen. Nikkinen on tällä erää yhdistänyt voimansa Hyypiöt-yhtyeen kanssa, joka on sama asia kuin Tytti Metsä, Miikka Patelainen ja Janne Haavisto. Kiekon kaikki biisit ovat Nikkisen omasta kynästä, mitä nyt Hyvä päivä on kirjattu yhdessä tuottaja/äänittäjä/miksaaja Jyri Riikosen kanssa sävelletyksi. Sovituksista ei ole sen kummempaa mainintaan, mutta luulisin trion ainakin jollain tasolla vaikuttaneen niihin.

Nikkinen soundaa edelleen helposti tunnistettavalta itseltään, mutta ei uusi levy ole ainoastaan sitä saman vanhan toistoa. Toki herran syvä kunnioitus The Beatlesia ja etenkin John Lennonia kohtaan kuuluu läpi muustakin kuin Yoko ja John -raidasta, jolla käsitellään muuten sangen onnistuneesti mustasukkaisuuden myrkyllistä käärmettä. Helvettejä on monenlaisia, mutta paratiisi saattaa löytyä hetkeen heittäytymisestä, mitä Hei vaan huolet kepeällä askelluksellaan muistuttelee. Ilmassa on enemmän Harrison / McCartney -partikkeleita, mutta äänessä on vahvasti Nikkinen. Kolikon kääntöpuolella samoissa kauniissa hetkissä voi olla myös toisenlaisia käännöksiä. Veden alla on yksi hienoimmista erokappaleista, jolla asiat vain todetaan ja katkeruus tuntuu puuttuvan täysin kuvasta – onneksi.

Iän kertyessä isommat taustan kuvat hahmottuvat paremmin, tavataan sanoa. Avauskappale Outoa aikaa on Nikkisen luotaus tilanteesta. Kärjistynyt ja sotaisa aika on vienyt ihmiskuntaa taaksepäin, kauemmas rauhan ja rakkauden vuosikymmenistä. Toisella tasolla kulttuuria voi piestä, muilta saa huijareiden kulta-aikana ottaa, totuudestakaan ei tarvitse välittää, vaikka istuisit kuinka korkealla tahansa.

Vastoinkäymisistä voi uuttaa myös energiaa. Kitkasta venkoilevaa poprockia synnyttävä Minnalle, kissoille ja kukkaruukuille rakentaa näytöksen, jolla taiotaan mystinen kenttä ympärille ja melodia kohoaa kauneimman orkidean lailla varjoista. Linnut kaukaa myrskyn aavistaa ottaa melodiansa ja silittelee sitä hellemmin, kunnes rokkibändi ryhtyy soittamaan ja dramaattiset Bowie/Ziggy -kulissit ponnahtavat kuin tyhjästä esiin. Kaikessa on puolensa ja Ihmiset aina muistuttelee levyn puolivälissä, kuinka rakkauden ja ystävyyden voimat voivat päästä edes pienissä tiloissa voitolle.

Outoa aikaa on ansiokas poprock-albumi, jolla niin kitarapop kuin rosoisempi rock saavat vuorollaan loistaa. Eikä yksi sulje toista pois, vaan ainekset täydentävät vivahteikkaasti toisiaan. Raidoilla viitataan usein myös toisiin, mikä tekee albumista entistäkin yhtenäisemmän, hetkittäin jopa teosmaisen.