Ahti Kulo: IKAROS

Omakustanne

Ahti Kulo on helsinkiläinen artisti/tuottaja, joka julkaisi juuri toisen albuminsa. Reilun kahden vuoden takainen Ja niin mekin katoamme -debyyttipitkäsoitto ei (tietääkseni) osunut aikoinaan kohdalleni, mutta esikoistakin tuli hieman kuunneltua, kun tutustuin tämän uuden levyn maailmaan. Kulon mukaan IKAROS edustaa taidepoppia, vaan mikä tekee ensinnäkään popista taidepoppia?

Taide on sanana avara, merkiten jokaiselle jotain erilaista. Popille ominaisesti soundit ovat levyllä kevyehköt, ja tällä erää ainakin isolta osin elektroniset. Kulo on kuullun perusteella tykästynyt lo-fi henkiseen soundimaailmaan, jossa särinä saa säristä ja vingunta vinkua. Äänikenttä on kuulas, vokaalit ajetaan aivan niille äärirajoille, joissa sanat kääntyvät sanattomaksi lauluksi – mutta niistä saa yhä selvän. Kirkkaus ja diskanttisuus ovat toki oivia välineitä, vaan ehkä tällä erää hivenen ylikäytettyjä.

Ankkuriraita Punainen jättiläinen on kuin brutaalin rajatuilla voimavaroilla tehty versio tai kunnianosoitus alkuperäisen Blade Runnerin äänimaailmasta. Siinä missä Vangelis salli synien pauhata sydämensä kyllyydestä, ovat karmit nyt vähäisemmät. Kulo osaa onneksi työstää ääniä toisenlaisella filosofialla. Pienuus ja somat kulmat toimivat pääasiallisina linjoina, ja artisti osaa ovelasti pelata käsillä olevilla aineksilla loppuun asti. Kappaleet aivan kuin venyvät tiloissaan ja vaikka tämä on kliseisesti sanottu, niin Kulon käsissä vähemmän on usein enemmän.

Sarastus kasvaa pienellä pihallaan hienoksi tuokioksi ja levyn nimiraita Ikaros ei polta siipiään popin taivailla, vaan osoittautuu koko albumin tarttuvimmaksi hetkeksi. Kappaleissa on parhaimmillaan reilusti potentiaalia ja ne leikkivät usein sangen tarttuvillakin aineksilla, mutta esimerkiksi Sykli ei vain hyödynnä luomaansa jyräyspaikkaa. Biisit jäävät usein leijumaan omiin taidepopin pilviinsä, mikä saattaa tietysti olla alun alkaenkin tarkoitus.

IKAROS on pikkusoma albumi, jolla Kesäkaveri saa svengata ohuella jäällään miltei camp-loungen puolella. Onko tarkoitus luoda parodiaa synapohjaisesta poppiksesta, vai onko kulma jokin toinen? Kulo ei suoria vastauksia suo, vaan löytää kiippareistaan entistäkin juustoisempia soundeja sekä rytmejä. Outo levy, mutta pääasiassa hyvällä ja rakentavalla tavalla.