Paura: Baladas

Artsy Records

Paura on mystinen tapaus, kuten merkittävä osa Artsy Recordsin julkaisemasta materiaalista toisaalta on. Lafkan ’ensimmäisenä rock-kokeiluna’ lanseerattu Paura on yhtä kuin kitaristi/synavastaava Ignata Elana, rumpali/vokalisti Salome Rajanti ja basisti Amanda Lono. Tarina ei kerro, ovatko nimet muutettuja ja voiko ryhmää mahdollisesti havainnoida keikkaympäristöissä. Kuusi biisiä, aika tarkkaan puoli tuntia ja paljon kysymysmerkkejä. Näillä mennään.

Niukkojen saatesanojen mukaan levy äänitettiin kolmessa päivässä improvisoiduissa soittosessioissa, jossain vaiheessa kevättä 2025. Turhan paljon soundeja ei ole suodateltu, puhdisteltu ja tuotettu, mikä tiettyyn pisteeseen asti palveleekin yhtyeen mystistä voimaa. Musiikillisesti trio kolistelee jossain postpunkin, noiserockin, no-waven ja taiderockin hämärillä sivukujilla. Vokaalit ovat lähinnä huudahduksia, joista ei sanoja tarvitse sen kummemmin poimia, eikä vokalisointia ensinnäkään kuulla kovin usein.

Keskiöön nousee näin trion soitto, jossa improvisointi tuntuu olevan erittäin merkittävässä roolissa. Evil Elf Walking In The Corridor on kuin henkihieveriin murjottua grungea, jossa murjotetaan ja ryömitään lasinsirujen yli kituen eteenpäin. Kitara rämpyttää kuvioitaan ja basso jaksaa toisinaan jolkutella linjallaan, mutta tämä tonttu on mielestäni silti perusluonteeltaan erittäin, erittäin säyseä. Jopa lievästi uninen.

Välillä koitetaan edetä toista kaistaa rockin loputtomilla autostradoilla. Faian surinat ja narinat ovat suoremmin ysärin angstirockia heijastelevia, vaikka nytkään energiatasot eivät päätä huimaa. Syntyneissä mielikuvissa murjottava Sonic Youth kohtaa aivan liikaa pulvereita kiskoneen Velvet Undergroundin, eikä lopputulema ole osiensa summa.

Onneksi popimpaa pauketta edustava Soft Crater Flat jaksaa sentään nostaa jalkaa reippaammin ja suhruisesta äänikentästä voi jopa poimia jotain tarttuvalta kuulostavaa. Toinen valopilkku on kaiken räminän keskellä omia taaperoaskeleitaan ottava Little Bed. Kömpelyys ja rankka satsaus lo-fi-suuntaan tuo nyt potin, kun biisiä ideaa ei kuluteta loppuun ja reunat pysyvät riittävän liki keskustaa.

Monesti musiikkimatkat palkitsevat halki reitin kohdalle osuvilla helmillä. Tällä erää kirkkain hetki klonksuvan kitarapoprockin saralla on kuitenkin heti avauksena kuultava It’s Just Another Swim, jolta löytyvät terävimmät kitarasoundit, terhakin bassottelu, sekä em. kovien nimien innoittaman säpinän kaltaista toimintaa. Moista varttigaragea ja noisesurffia olisi voinut kuunnella enemmänkin.