G Lucas Crane: The Suddering Years

Artsy Records

G Lucas Cranen kohdalla musiikin rajat ja sitä kuvaamaan valjastetut adjektiivit ovat koetuksella. Äänitaidettahan tämä taitaa sielultaan puhtaimmin olla, ja kaikkia mahdollisia rajoja koetteleva äänimassa on kahden osaan lohkottu reilun tunnin mittainen trippi. Luultavimmin jako kahteen on syntynyt ainoastaan siitä syystä, että formaatiksi valikoituneella C-kasetilla on kaksi puoliskoa. Näin albumilla on tasan kaksi raitaa: SIDE A ja SIDE B.

Jo lähtökohtaisesti kokeellisen äänitaiteen ja noisen puolelle kaatuva ilmaisu on ottanut lisävauhdit siitä, että kaikki kuultu on sulautettu, muussattu, kiedottu ja keitetty yhteen G Lucas Cranen parin viime vuoden aikana ilmestyneistä äänitteistä. Eli on napsittu paloja sieltä, tuolta ja täältä. Ne on yhdistetty, nidottu, nakutettu ja liimattu toisiinsa. Rakennetta on rikastettu kenttä-äänityksillä ja Brooklynin ihmelapsi kasetti-DJ:ksi tituleerattu G Lucas Crane sinkauttaa satunnaisen kuulijan korkealle kiertoradalle. Ehkä jopa kuun pimeälle puolelle asti.

Leikkaa & liimaa -lähestymismalli luo tietysti osin satunnaisuudenkin ansiosta arvaamattomia yhdistelmiä. SIDE A:n kummallisin osuus pyörii ”do you have a plan?” -kysymyksen ympärillä. Puheääni kyselee ties keneltä yhä uudelleen ja uudelleen suunnitelman mahdollisesta olemassaolosta. Toisto puree ja lopulta huomio keskittyy siihen, kenelle seuraavaksi kysymys osoitetaan. Ja sitä todellakin kysellään, sanojen rytmin, painotuksen ja voiman muuntuessa.

Toisto on tehokeino, mutta myös tuhokeino, ja nyt toikkaroidaan alati sillä harmaalla rajalla. G Lucas Cranen eduksi laskettakoon kuitenkin se, että hän osaa toistaa toistamatta kuitenkaan yksi yhteen asioita. Versiot muuntuvat, palat liikahtelevat ja kääntyvät juuri sen verran, että kyse ei ole aivan samasta. Tinkimätön muoto on tietysti vaatinut enemmän työtä, mutta ainakaan laiskuus ei tunnu olevan artistin perisynti.

SIDE B on rakenteeltaan mielestäni asteen verkkaisempi, uneliaampi ja häilyvämpi. Välillä kuullaan kaseteista itsekseen puhuva heppu (kenties G Lucas Crane itse?), joka liikkuu loopeissaan ja looppaa itseään. Näin mennään minuutista toiseen, ärsytyskynnyksen punaisten linjojen paukkuessa jälleen. Mihinkään ei näennäisesti mennä, mutta silti äänimaisema muuttuu jatkuvasti ja varsinaisesti täysin kuolleita kohtia ei ole. Kituvia ja kituuttavia sellaisia kylläkin, kun temppupussin pohja häämöttää uhkaavasti.

Päälakea raavittiin taas, mutta vaikututtiin myös satunnaisten tähtien loistosta paksuimman avaruussumun keskellä. The Suddering Years on kokemus, josta olen myös ehdottomasti kiitollinen – vain päätymällä reunalle, voi nähdä enemmän niin marginaalia kuin keskustaakin.