Paha Lucia: Paha Lucia

Paha Lucia on toisinaan aggressiiviseen kitararockvyöryyn tekemisensä rakentava ryhmä, joka osaa kuitenkin myös pidätellä iskujaan ja manata kauneuden esiin. Kuulijan osaksi jää odottaa, että koska jysähtää ja koska ei – sekä mahdollisuuksien mukaan nauttia kyydistä. Paha Lucia on monen kappaleensa osalta joko/tai -yhtyeitä, jonka kanssa mukavuushaluiset kompromissit ja jatkuvan sisäsiistiyden voi suosiolla unohtaa. Nyt kun asianmukainen varoitus on lausuttu ääneen, voidaan keskittyä itse asiaan, eli bändin debyyttialbumiin.

Törmäsin alkusyksystä esikoispitkäsoiton ja bändin nimiraitaan Paha Lucia, joka pysäytti ja sai todella kuuntelemaan hiljaisuutta noisehtavaan äänimaisemaan sekoittaneella muodollaan. Vokalisti Lotta-Lucia vuoroin kirkui ja kuiski, bändin soitto jauhoi, takoi ja oli oikeastaan tavallaan kaiketi kaunistakin. Kontrasteja riitti, kitkaa syntyi, soundien ja painotusten vastatessa isosta osasta vetovoimaa, joten nimi jäi mieleen. Niin persoonallista kuin kaikki edellä kuvattu onkin, niin albumin mitta samaa saattaisi olla liikaa, eikä bändi – onneksi – edes yritä moista.

Esikoislevy paljastui nopeasti hyvinkin värikkääksi ja monitasoiseksi joukoksi kappaleita, joita yhdistää elämän pohdinta ja ehkä tietynlainen tarkoituksen sekä suuremman kuvan haku tämän kaiken takaa. Musiikki heijastaa tekstejä ja tekstit musiikkia, sävyjen vaihtuessa kirkkaimmasta valkoisesta synkimpään mustuuteen. Yhdellä ja samalla raidalla voi tapahtua vaikka mitä, eikä bändi rajoita itseään tarpeettomasti, mutta tärkeimmät voitot saavutetaan silti mielestäni laveilla harmaan vyöhykkeillä.

Vuoria edessä on jylhän kaunis instrumentaali, joka erottaa levyn puolet toisistaan ja luo samalla tilaa suorastaan popahtavalle Kaunis elämä -debyyttisinkulle. Soundit ovat alati särkymässä, kaiku kertoo tarinoita tarinoiden takana ja koskettimet viimeistelevät kielisoitinten työn. Kunnes nukahdin yhdistää samalla tavalla eri maailmoja, tekstin käydessä läpi konfliktia ja särön vain lisääntyessä lisääntymistään. Tätä kirjoitettaessa uusin sinkku on Suo, rakenteeltaan särisevä mahtiballadi, joka osaa napata ysärin kitarasärinäaalloista kuohut itselleen ja kuulostaa silti täysin uudelta. Kaikua on mahdottomasti, äänikenttä humisee ja silti kokonaisuus ei hajoa, vaan käy ainoastaan kuilun äärellä tuijottamassa aikansa syvyyksiin.

Rajat ovat kuitenkin ylittämistä varten ja toisinaan levy haastaa kuulijaansa vieläkin tiukemmin tönien sekä tuuppien. Tätä kiekkoa ei vain pistetä taakse soimaan, tähän tulee keskittyä ja oikeasti kuulla. Itketään yhdessä valas ja minä antaa hyytävien huutojensa kaikua, kuin tulen kanssa loppuun asti kulkenut Laura Palmer. Tanssi keikahtelee yksinäisyys kaverinaan ja toivoo jonkin muuttuvan, sillä nykyhetki on kovin sininen ja ikävä – mutta eihän mikään ole muuttumassa, tietenkään.

Paha Lucia ottaa tilansa ja antaa kaikkensa, joten levylle kannattaa antaa sen ansaitsema mahdollisuus, tila sekä erityisesti aika.