Mikko Laine: Soololevy

Secret Entertainment

Mikko Laine on sooloartisti, jonka aiempia tekemisiä olen kuullut Laine ja Derek Sindel Rock Band -yhtyeiden musiikissa. Siinä missä jälkimmäinen esitti karheaa suomenkielistä bluesrockia ja Laine veivasi orgaanista folkkipoppibluesia, asettuu myös omalla nimellä julkaistu materiaali jonnekin bluesin tienoille. Osuvasti nimetylle Soololevylle on kerätty materiaalia arkistonkin puolelta, mutta katse on kiinnittynyt tiukasti tulevan horisonttiin.

Lapinlisästä on kuultu, mutta osataan sitä härmänkin suunnalla nostaa odotuksia ja lyödä rumpua asian puolesta. Vaan mihin ”Härmälän JJ Cale”n eväät sitten riittävät? Laulaja/lauluntekijä pyörittää tuttuja, folkahtavia murikoita. Akustisuutta korostaen, mutta sähköisemmätkin värkit tarvittaessa käyttöön ottaen. Hymyä suupieleen nostavat nokkelat sanakäännökset, sekä aurinkoisuutta huokuvat soundit. Tällä levyllä ei juuri murjoteta tai synkistellä. Ei ainakaan liiaksi.

Folkin kanssa rokkaileva sinkkuveto Näsijärven rannoilla (Rokkenroll soi) humaltuu hetkestä ja näkee korkeimman onnen toveruudessa, rokkenrollin vain soidessa ja soidessa. Kolpakko aata on myös kaikessa yksinkertaisuudessaan siivu elämän paremmasta voileipäkakusta, sillä eihän ihmisellä ole kuin tämä hetki. Lyhyt tuokio, joka ei tule enää koskaan toistumaan.

Eikä elämä tietenkään silkkaa kaljankuohua ole, minkä kovaan sanaan turvautuva Opetukset toteaa. Mustan huumorin kukkaa sovitellaan rintaan, Kööpenhaminakin on vielä näkemättä, mutta idea kyllä välittyy. Aika kulkee eteenpäin ja jalanjäljet löytyvät omasta selästä. Unisen folkin seasta pistelevä Totuusseerumia on myös hieno tuokio, vaikkei varsinaisesti seiniä ympäriltään murrakaan.

Ehkäpä juuri matkalla oleminen, ohikiitävien maisemien tarkkailu sateisesta ikkunasta ja hetkien helminauhan hypistely ovat albumin ydin. Soololevy tuntuu puhdistavan pöytää, pöytälaatikkoa ja ehkä hiukan ullakkoakin. Albumi on kuin välitilinpäätös, joka saattaa täydentyä vielä joskus – tai sitten ei.