Luunelonen: 22

Eclipse Music

Luunelonen julkaisee uuden albumin pitkästä aikaa, mutta teknisesti 22 ei ole oikeastaan uusi albumi. Kolmannen pitkäsoiton materiaalia äänitettiin jo vuosina 2001 ja 2002, minkä jälkeen kelat jäivät syystä tai toisesta hyllylle odottamaan otollisempia aikoja. Nyt paremmat – tai pahemmat – ajat ovat viimein koittaneet, ja Luunelonen antaa terävän, räiskyvän, voimallisen, sekä tilanteesta ja tulkinnasta riippuen hiukan punkahtavankin kitararockin paukkua.

Eräskin amerikkalainen artisti totesi luovansa parempaa materiaalia, kun valkoisessa talossa on republikaani-isäntä ja kenties Luunelonen reagoi myös muuttuneeseen aikaan, niin siellä kuin täällä. Uuden vuosituhannen alussa ihmettelimme uudistuneen Amerikan tekemisiä pitkin maailmaa. Nyt Ameriikka soi ja sanat ovat jälleen osuvat, siinä missä heti perään soiva Elvis, Aamen hoitaa loppukumarruksen rämisevän romupiharockin ja satiirin kolistellessa peltejä.

Luunelonen soundaa lievästi jakomielitautiselta, kun suomalaisugrilainen outorock ja buustattu angloamerikkalainen kitararock ovat päätyneet pakkoavioliittoa muistuttavaan tilaan. Liimana liitolle toimivat niin punkahtava pikarakettirallaus kuin Amerikan roots, eikä historiansa ymmärtänyt suomirock suoraan takavuosien kultakaudelta istu oikein samaan kuvaan.

Kitka on tietysti energiaa ja energiaa voi kääntää kuten valitsee. Saumat repsottavat Metsänvartijan nutusta ja sinkuksikin valittu Pistooli kädessä saa hulluudellaan olon epämukavaksi. Niin kuin on tietysti tarkoituskin. 22 ei halua olla mukava levy, sen osa ei ole harmittomana taustana soiminen. Koskaan.

Luunelonen tönii olkaan, törkkii selkäpuolelta epäreilusti ja ei käännä edes ensimmäistä poskea demokratian nimissä. Muistatteko pojat koluaa läpi suomi-iskelmän mustavalkoisia vuosia, kun musta oli mustaa ja valkoinen valkoista. Rovaniemen markkinoiden ja koskenkuohujen maailmaa kaivataan ironisesti, mutta kenelle ja miksi raita tempoo? Kieli sivaltaa tarkasti ja terävästi, ehkä liiankin terävästi toisinaan.

Elämme uusmerkantilismin ajassa, jossa ns. totuus on yhtä tulkinnanvarainen kuin viimeiset pörssikurssien heilahdukset talousanalyytikkojen raporteissa. 500 mk on paljon rahaa ajassaan, kun preerioiden kitarat vinkuvat ja taas on viittauksia pohdittavaksi. Melankolisena Sunnutaina Arvi Lind (kuka vielä muistaa legendaarisen uutisankkurin?) puhuu telkkarissa jotain viimeisten päivien meiningistä – vai ovatko kiekkoleijonat vain voittaneet taas mestaruuden? Miksi keräännymme toreille nyt, kun kaikki on jälleen kiertänyt ympyrän.

22 on paljon musiikkia, tunteita ja tarinoita. Berliinin muuri murtuu komeasti ja Aja! käyttää kovempaa vääntömomenttia, mutta kokonaisuutena kolmas pitkäsoitto on ajassaan mahdottoman pitkä ja monisyinen. Enemmän ei mielestäni nyt ole enemmän. Ymmärrän kuitenkin tavallaan halun pyyhkiä pöytä puhtaaksi mahdollisen jatkon edestä. Nyt kun vanhat raidat on saatu pois systeemistä, voisikin olla paikka todelliselle uudelle ajalle. Tilausta löytyisi ainakin, etenkin kun se ”toinenkaan yhtye” ei ole julkaissut pitkään aikaan materiaalia.