Jaava: Betonipolkujen luona

Omakustanne

Melodista suomirockia soittava Jaava julkaisi debyyttialbuminsa joulukuussa. Pitkäsoittoa edelsi kolmen suhteellisen onnistuneen sinkun ketju, joista etenkin vajaan vuoden takainen Amelie olisi ollut täydellisyyttä hipova avausraita levylle. Jaava ei kuitenkaan sorru hätäilyn tai yli-innokkaan myyntityön synteihin, vaan uskoo tekemisiinsä asteen korkeammalla tasolla. Betonipolkujen luona -levy paljastuukin aidoksi kahdeksan raidan kokonaisuudeksi, jolla piirretään rohkeasti draaman kuuluisia kaaria.

Esikoisen niukat saatesanat eivät sen kummemmin avaa yhtyeen mahdollisia vaikutteita tai biisintekemisen kaavoja, mutta musiikki vihjailee toki pyöreine melodioineen, pohtivine teksteineen ja aavoine kenttineen mahdollisista taustoista. Soundit ja äänimaisemat kaikuvat selkeitä 00-luvun poprockin vaikutteita, enkä sulkisi ovea myöskään 90-luvun edestä. Kerroksissa riittääkin viittauksia eri aikakausiin, mutta kutsuisin yhtyeen soittoa silti moderniksi suomenkieliseksi kitarapoprockiksi. Historia on läsnä, mutta useimmiten se ei hallitse liiaksi bändin tekemisiä. Huomionarvoista on myös pop-koukkujen arvon ymmärtäminen, jos nyt jokainen yritys ei vielä menestystä tuokaan.

Auttamattoman nostalginen avausraita Kiireetön hullu nuoruus on mielestäni hieman kummallinen käynnistäjä, mutta elämänkertamainen ralli lienee tärkeä tekijöilleen. Toisena soiva debyyttisinkku Kevät onkin se todellinen täky, joka joko tarttuu kuulijaan mestarin ottein, tai jättää tämän kylmäksi. Tästä eteenpäin tie antaa ylä- ja alamäkiä, melodisuuden ja alla kuplivan kaihon toimiessa pääasiallisina voimina.

Monesti mennään teksti edellä ja Jaava tuo tunteet liki, täyttäen soittonsa sydämestä kumpuavalla voimalla, lämmöllä ja positiivisella sähköllä. Moinen heittäytyminen ja sokea usko omaan työhön ovat arvostettavia asioita, mistä plussat ryhmälle. En ole aivan vakuuttunut aina valituista kulmista ja osasten voimasuhteista. Muutaman biisin kohdalla kuultu kuulostaa kovin tutulta ja toisinaan sanat vaikuttavat vain pop-kappaleiden sanoilta, eivätkä miltään sen kummemmalta.

Monen mielestä Ajattele vaan voi soundata naiiville ja Uudempi kuin uusi -kappaleen rakkaussolmut eivät johda paljon mininkään, mutta joitain avaimia saattaa paljastua Ilman sanoja -raidan pohdinnoista. Suomen kieli on oiva instrumentti, jolla sanajärjestysten muokkailu ja painotus on helpompaa, sillä saman asian voi sanoa samoin sanoin niin kovin eri tavoin. Odotus yrittää myös kovasti nousta ideoidensa tasolle, vaan jälleen jotain tuntuu vielä puuttuvan kaavasta.

Betonipolkujen luona on rohkea ja ansiokas debyyttipitkäsoitto, joka jättää sopivasti nälkää tulevaa kohtaan. Esikoisen pienet puutteet ja kompastelut eivät peitä sitä tosiasiaa, että Jaavalla on paljon ihka omaakin sanottavaa. Tämä on mainio aloitus, nyt vain kauemmas, rohkeammin ja ehkä vieläkin suuremmalla sydämellä.