Juha-Matti Rautiainen & Helinä Hoo: Anemoia

Omakustanne

Juha-Matti Rautiainen on ambientin ja kokeellisen elektronisen musiikin saralla toimiva äänitaiteilija. Helinä Hoo on puolestaan laulunsa instrumentiksi muuntava ja sillä erilaisia äänikenttiä luotaileva vokalisti. Kaksikon yhteistyö on tuottanut Anemoia-albumin, jolla ambient on lähtöpiste vaiherikkaalle äänimatkalle.

Anemoia on itse asiassa termi, jolla viitataan nostalgiaan jotain sellaista kohtaan, jota ei ole itse kokenut, mutta jota kohti tuntee voimakasta nostalgiaa. Mitä siis Rautiainen & Hoo tällä levyllä mahdollisesti kaipaavat ja mihin äänet viittaavat? Mennyt on voimavara musiikissa, eikä Rautiainen pidä kiirettä kehittäessään raitojaan rakkaudella. Hitaampi kiiruhtaminen on kiistatta 70-lukulaista henkeä huokuvaa, tai niin uskoisin, koska jälleen pitää vain uskoa myöhemmin kuultuja kuvauksia.

Minulle ambient on tarkoittanut pitkään Brian Enon vuosina 1978-1982 julkaisemien Ambient 1 – 4 -albumeiden joukkoa. Olen tätä nykyä vallan tietoinen siitä, että ambientin historia on huomattavasti kauemmas kurottuva, mutta jotenkin Enon albumit – jotka aiheeseen sopivasti löysin vasta paljon myöhemmin – ovat olennainen osa genreä. Suoria linjoja on mahdotonta osoittaa, mutta uskoisin Enon perinnön olevan myös osa Rautiainen & Hoo -kaksikon Anemoiaa.

Anemoia-levyn seitsemästä raidasta kasvaa kokonaisuus, jossa järjestyksellä, rytmityksellä ja sijoittelulla on merkityksensä. Mikäli kyseessä olisi vinyylijulkaisu, olisi B-puolen sulkeva Cycles kiertävine kehineen loistava ensimmäisen syklin sulkija. Basson ja syntetisaattoreiden luomat kaaret ovat viipyileviä, jaksottaisuutta korostavia ja hypnoottisia. Raukeat vokaalit kiertelevät siellä täällä sanattomina, rajattomina ja jotenkin armollisuutta hehkuvina. Laulu leijuu kaiken yllä, karkaamatta kuitenkaan tavoittamattomiin taivaisiin. Nämä äänet ovatkin enemmän maasta, elämästä, elävistä asioista, kuin mistään astraalisista ilmiöistä kertovia. Anemoia on tässä ja nyt, kasteena lehdellä, juurina maassa ja lintuna oksalla.

Toinen avainpalaksi allekirjoittaneelle muodostunut raita on jälkimmäisen puoliskon Cells, jolla orgaaniset elementit murtautuvat vielä selkeämmin syntetisoitujen äänikenttien lomitse, lävitse ja kautta pintaan. Ambientissa äärimmäisen tärkeää on mielestäni tasapaino, minkä kautta hyvinkin erilaiset ainekset voivat täydentää toisiaan vailla negatiivista kilpailua. Cells jos mikä on kirjoissani huippuosoitus tuosta mahdollisuudesta.

Linnunlaulua rauhallisen seesteisiin äänikenttiin ujuttava Coda: Bloom on kiistatta kaunis päätös, eteeristen synamaisemien, pianon ja vokaalien ylistäessä (ainakin allekirjoittaneen mielikuvituksessa) luonnon iätöntä upeutta. Nytkin rakenteet ovat pienuutta korostavia, yksittäisiä ääniä ja palasia korostavia, ambientille usein ominaisten paksujen äänimattojen loistaessa poissaolollaan.

Anemoia on kiistatta nostalgisen siro albumi, joka tuntuu alle 39 minuutin mitassaan jäävän vain jotenkin kesken tai keskeneräiseksi. Olisin kaivannut jotain keskeistä lisäpalaa, tai yhtä väkevämpää teemaa lisää nimenomaan albumia täydentäväksi osaksi. Brokenin leikki Kraftwerkin kanssa on selvä siirto sivuun kaipuun autobahneilla, mutta tuokin suunta jää sen kummemmin tutkimatta. Ehkäpä sitten seuraavalla levyllä.