Ylva Haru: Kuiskaa mulle

Lotta Roots

Ylva Harun kolmas pitkäsoitto jatkaa artistin folkahtavaa linjaa, mutta siirtymääkin sivusuunnassa on havaittavissa. Siinä missä Linnut-debyyttialbumi uskoi vuonna 2019 karun karsittuun muotoon, lähti vajaan kahden vuoden takainen Perhosten valtakunta -kakkospitkäsoitto laventamaan soundikenttää folkrockin ja americanan suuntaan.

Liike kohti folkisti rokimpaa ja laveampaa äänimaisemaa jatkuu johdonmukaisesti kolmannella albumilla, joka soundaa korvaani myös kaikkein bändimäisimmältä Harun levyistä. Artistin itsensä tuottama ja oman firman kautta julkaistu Kuiskaa mulle onkin välitön ja silti vivahteikas joukko uusia kappaleita, joilla äänessä on korostetusti yhtye.

Ykkössinkuksi jo loppusyksystä nostettu Sydän auki edustaa tyylillä nipun tarttuvinta laitaa. Popahtava kulku ei tekemisiään selittele ja reippaasti rullaava rakenne puhaltaa kuurat hetkessä pois sydämestä. Soundi on rikkaan kerroksellinen ja silti ilmava, kielisoitinten, vokaalien ja koskettimien liikkuessa jouhevasti kulkevien pohjien päällä. Levyn loppupuolelle viisaasti sijoitettu kakkossinkku Onnenmaisemaan keventää folkpopillaan albumin päätöstä. Ainoa alle kolmeen minuuttiin mahtuva tuokio maalaa onnen maisemaa lievällä kaihon sivumaulla, kuinkas muutenkaan.

Sinkkujen ulkopuolelta eturiviin kirii melankolisella slidekitaralla kruunattu Läpi pimeän, jolle viidenkään minuutin ylittäminen ei tuota kestävyysongelmia. Huomionsa ansaitsee myös kuin varkain bluesin puolelle huonetta uskaltautuva Tästä tulevaan, joka pitää toisella kädellään yhä tiukasti kiinni americanan rungosta. Harun kyky valita tilanteisiin juuri oikeat sanat on myös huomionarvoinen, minkä lisäksi hän osaa jättää toisinaan sanomatta ääneen ilmassa roikkuvia asioita.

Suurimman huomion itselleen nappaavat tietysti vähäeleiset vokaalit, mutta monipuoliset kitarat ja Joonas Kasurisen soittama rhodes plus muut koskettimet alleviivaavat osuvasti sanoja siellä ja täällä. Bändisoundi yllättääkin monesti albumilla, tunnelman vaihtuessa raidalta toiselle.

Kolmannella albumilla Haru etsii aktiivisesti niin itsestään kuin bändistään uusia puolia. Esimerkiksi Lähemmäs totuutta ja Antaa mennä vaan -kappaleet avaavat linjoja tuoreisiin suuntiin. Totaalisia huteja ei osu kohdalle, vaikka pari raitaa hieman kysymysmerkkejä jättääkin ilmaan. Siipien toistuva kokeilu ja lievä ylimittaisuus heikentävät myös kokonaisuutta, josta olisi karsimalla saanut ehyemmän. Mielenkiintoisinta onkin lopulta se, mihin tie tulee tämän jälkeen johtamaan.