Arttu Huopainen South-East Corner: Arttu Huopainen South-East Corner

Flame Jazz

Arttu Huopainen South-East Corner on haminalaislähtöisen rumpali Arttu Huopaisen johtama jazzyhtye, joka esittää Huopaisen kirjoittamia kappaleita. Bändin soitinarsenaaliin kuuluvat luonnollisesti rummut, sekä niiden rinnalla saksofonit ja kontrabasso. Muotoja on työstetty, mutta improvisaatiolle on jätetty myös reilusti tilaa. Albumille kootut kappaleet ovatkin tavallaan versioita sävellyksistä, jotka voivat konserttitilanteissa elää taatusti toisinkin.

Vokaaleja ei ole missään muodossa mukana, mutta Jimi Ahlroosin sopraano- ja tenorisaksofoni, sekä Casimir Ekmanin tenori- ja baritonisaksofoni hoitavat kyllä viestinnän. Eivätkä Huopaisen rummut tai Antti Ahoniemen kontrabasso ole suinkaan silkkaa taustan rytmiä ylläpitäviä soittimia, vaan jokainen muusikko osallistuu erittäin aktiivisesti ja soittimistaan eri keinoin tuntoja ammentaen isomman kuvan luomiseen. Entä mikä on tuo suurempi kuva, mistä South-East Corner kertoo?

Nyt kyse ei ole mistään Yhdysvaltain syvästä etelästä, tai Välimeren kolkasta, vaan albumin tarinat kertovat Suomen kaakkoiskulman ja tarkemmin sanottuna Haminan seudusta. Siellä Huopainen on viettänyt lapsuutensa sekä nuoruutensa ja sieltä ovat mm. runoilija Helvi Hämäläinen ja säveltäjä Uuno Klami. Mitään suoria viittauksia ei ole ymmärtääkseni otsikoiden puolesta, vaan kuulija saa itse päättää, mistä esimerkiksi tunnelmallinen Harsh Beauty esimerkiksi kertoo ja mihin rauhaisa Lullaby keinuen kulkee.

Instrumentaalimusiikin yksi suurimmista voimista on mielikuvituksen täysi vapaus. Tuolta pohjalta lähteviin päänsisäisiin seikkailuihin Arttu Huopainen South-East Corner -albumi onkin mitä toimivin matkanjärjestäjä. Seitsemän raitaa avaa seitsemän erilaista, ja silti riittävän samansuuntaista taivalta, joissa riittää myös yllätyksiä.

Avauksena kuullaan viime vuoden lopulla sinkkuna ilmestynyt Do It, joka lähtee punomaan maisemaa samaan aikaan rennon letkeästi ja kuitenkin nuotteja rullaavan pohjan päälle reilusti puristaen. Rummut elävät nopein kääntein, puhaltimet reagoivat ja karkailevat pyräyksittäin, basson syke kulkee alla vakaan kuumana. Biisi tulee tavallaan niskaan, mutta hellästi kuin halaten ja siinä samalla hauskoja mutisten.

Albumin jälkimmäisen puoliskon avaava On The Bridge on pirteässä energisyydessään makoisa repäisy suuntaansa, puhaltimien pitkien nuottien muistuttaessa toisinaan tuulen tuiverrusta keväisessä säässä. Samaa silmää iskevää veikeyttä voi aistia myös Circling Aroundin kehissä, vaikka seesteisempi siivu selvästi asettuneempi onkin.

Olemme muistojemme luomia kokoelmia. Huopaisen muistot kotiseuduista ovat kuullun perusteella värikkäitä, kiehtovan ilmavia ja positiivisen rikkaita. Kappaleissa on runsaasti yksityiskohtia, vaiheita ja osia, mutta kaikenlainen hajottava sekavuus puuttuu mielestäni täysin kuvasta. Huopainen yhtyeineen johdattaa kuulijaa toisinaan nopeinkin loikin, vaan raahaamatta ja liikoja kiskomatta – vaikka toisinaan rajoilla jo käydäänkin.