Pelle Miljoona Band: Kaiho

Stupido Records

Muusikoiden ja bändien uusimpia pitkäsoittoja on tapana kehua saatesanoissa ja PR-teksteissä, mikä on tietysti osa niin ihmisluontoa kuin markkinoinnin mekaniikkaakin. Pelle Miljoona Bandin uutta albumia on kuuleman mukaan valmisteltu poikkeuksellisen kovalla pieteetillä. No niin varmaan on, sillä uuden kiekon piti ilmestyä jo artistin 70-vuotisjuhlavuonna, joka oli muuten sattumoisin viime vuosi. Bardi-sinkku saatiin sentään juhlavuonna pihalle ja Bardi löytyy myös ansaitusti uudelta pitkäsoitolta.

Olin tavallaan jo lakannut odottamasta Pelle Miljoona Bandin seuraavaa albumia, kun se varoittamatta tuli vastaan muun musiikin virrassa. Okei, Pellen levyt nyt kuunnellaan aina, joten sijoitin Kaihon jonoon. Tällä erää ei tullut edes fyysistä levyä, vaan silkkoja tiedostoja, joten viikot vierivät ja jonossa eteen pääsivät monet fyysiset albumit. Hienot vinyylit ja ajatuksella tuotetut CD:t infopaketteineen kaikkineen liikuttavat yhä allekirjoittaneen sydäntä.

Heinäkuussa pitkäsoittojen julkaisutahti on tuttuun tapaan asettuneempi, joten Kaiho nousi uudelleen esiin. En edes lukenut saatetta alkuun, vaan kuuntelin albumin ensi kertaa osin taustalla soivana. Eipä mennyt aikaakaan, kun muut askareet keskeytyivät ja asetuin todella kuuntelemaan Pellen ties kuinka monetta äänitettä.

Ensinnäkin nostan hattua korkealle yli 70-vuotiaan artistin heittäytymisestä vokaaleihin. Onhan sitä huudettu ja lausuttu jo vuosikymmeniä, mutta nyt Pelle pyrkii monesti laulamaan poikkeuksellisen kunnianhimoisesti ja puhallus tuntuu kotisohvalle asti. Napakkaa tukea antavat taustalaulajat Ella Tepponen ja Jenni Roslakka, jotka luovat toki vahvan tukiverkon. Silti mielestäni loppupeleissä myös Pelle ansaitsee propsit omistautumisestaan, joka hakee vertaistaan herran pitkästä historiasta.

Uusin sinkkubiisi Wanha Hamina avaa levyn ja tulee slidekitaran vahvistamana syliin. Teksti vie jonnekin vuosikymmenten taa, kun tuomittua rakkaustarinaa käydään lävitse, mutta fokus karkaa itse sävellykseen ja sen toteutukseen. Huomattavasti kevyemmin rokkaileva Höyhen enkelin kiinnittää sanansa menneeseen, löytäen silti linkin tähän hetkeen ja maailmaan. Herman Dresden kääntää ajan viisareita vielä kauemmas historiaan, kun albumin väriläiskä tulee ja hämmentää entisestään.

Pellelle ominaisesti materiaali tuntuu alkuun vetävän hiukan sinne ja tänne, mutta hiljalleen monista osista nivoutuu albumikokonaisuus. Pyhää vettä luo linkkejä muihin raitoihin ja rauhalliseksi slovariksi Lähde matkaan nuori mies pitää sisällään paljon kuunneltavaa, ajateltavaa ja tulkittavaa.

Rima on korkealla ja kaikki käytetty aika lunastetaan biisi kerrallaan. Kuolemattomasta rakkaudesta kumpuaa Joku jota rakastaa, joka kysyy ensimmäisellä lauseellaan, että muistetaanko Eleanor Rigby. Fab fourin tekemiset ovat ajattomia ja kun samaan yhteyteen tuodaan Gabriel Garcia Márquezin Nobel-palkitun Sadan vuoden yksinäisyys -romaanin, niin rima vain jatkaa kohoamistaan.

Kaiho on kiistatta Pellen kunnianhimoisin levy ainakin moneen vuoteen. Kokonaisuus vaatii aikaa ja ajatusta, koska näin hienoa kokonaisuutta ei kannata tuomita taustamusiikiksi. Kuuntelukertojen myötä mieleen hiipii epämiellyttävä aatos siitä, että käsissä saattaa olla musiikillinen perintö ja testamentti, mikä vuorostaan viittaa asioiden päättymiseen. Mikäli tämä jäisi vähintäänkin Pelle Miljoona Bandin viimeiseksi albumiksi, olisi se ainakin näyttävä, kummallinen ja värikäs – eli artisti huomioon ottaen täydellinen.