Elias Colin: Haima

V.R. Label Finland

Englanninkielistä melodista kitarapoprockia monenlaisin painotuksin esittävä Elias Colin julkaisi soolodebyyttisinkkunsa kesäkuun viimeisenä päivänä. Sitä seurasivat heinä- ja elokuussa kaksi seuraavaa sinkkua, ja nyt on esikoisalbumikin jo tosiasia. Napakka tahti on toisaalta perusteltua, sillä Haima on riittävän kypsä kokonaisuus debyyttilevyksi. Kahdeksan raidan joukosta löytyvät kaikki sinkut, ja miksipä toisaalta eivät löytyisi.

Esikoissinkku And I Sing on kauniin melodinen ja rauhallinen siivu sinisempiä taivaanrantoja, mitä voi pitää rohkeana siirtona. Vielä rauhallisemmin pastellipensseliä kankaalla kuljettelee heinäkuun helteillä ilmestynyt Sign of Life, mutta sinänsä tyylikäs biisikaksikko edustaa vain yhtä puolta Colinin ilmaisussa. Artisti osaa ja uskaltaa luoda seesteisiä tunnelmia ja hienosyisiä äänikenttiä, mutta Haima ei ole vain noilla linjoilla operoiva levy. Kolmas ja toistaiseksi viimeisin sinkku Take Me tuo äänekkäällä rock-kertosäkeellään mukaan roppakaupalla lisäleveyttä, lunastaen rock-sanan käytön kerrasta.

Erilaisten musiikillisten linjojen yhdistely onkin Haiman vahvinta sydänmaata, eikä kokonaisuus silti hajoa mielestäni vielä mahdottoman laajalle alueelle. Rauhaisasti käynnistyvä Slip Away muuntuu puolentoista minuutin jälkeen ensin hiljalleen jolkottelevaksi rokkailuksi, josta kehkeytyy vielä viimeisen reilun minuutin aikana suoranainen räyhäsäröjyristely. Mellastuksessa on pienen pientä grungenkin aavetta, mistä rohkeuslisäpisteet tekijälle.

Samoilla ruosteisemmilla linjoilla liikkuu myös levyn avaava Bharre, jonka siroissa osissa ja paukkuvissa rummuissa Colin tunnustelee jälleen ilmaisunsa rajoja. Flirttiä on eksoottisemmankin linjan kanssa, mutta korttia ei pelata kovinkaan rohkeasti, mitä voi pitää harmillisena asiana. Haiman ainoa neljän minuutin rajapyykin ohittava numero on levyn sulkeva Silence, joka on raita paikallaan.

Kiteytys on monesti hyve, mutta Haiman kohdalla kappaleet on mielestäni typistetty jo tarpeettomankin tylyin liikkein. Em. Take Me ja Bharre olisivat voineet kehittyä puolestani edelleen, kun taas Tension jää lähinnä hahmotelmaksi sinänsä toimivasta ideasta. Haima on esikoiseksi kyllä ehyt ja kaarensa sulkeva, jossa on kuitenkin myös lupauksia jostain suuremmasta. Tuo jokin ei vielä oikein tapahtunut, mutta potentiaalia on selvästi olemassa.