Melkutus Party: Mahti

Nordic Notes

Loppuvuodesta 2023 kotimainen kanteletaiteilija Jenni Venäläinen julkaisi Melkutus Party -albumin, jota allekirjoittanut kiitti menneen ja nykyisen yhdistelystä. Tuttu otsikko tuli taannoin vastaan, mutta nytpä Melkutus Party on yhtye, joka julkaisee levyllisen kantelebilemusiikkia.

Jenni Venäläisen kantele on yhä toiminnan keskiössä, eikä armoitettu soittaja nojaa aina kovinkaan periteiseksi miellettyyn ilmaisuun. Trion muut pilarit ovat lyömäsoittimista ja elektroniikasta vastaava Tatu Viitala, sekä setaraa soittava Janne Storm, jolle on merkitty myös termi live-elektroniikka. Vokaaleja ei juuri joukosta löydy, mitä nyt menevä sinkkuralli Oi emoseni nojaa vanhaan kansanlauluun ja Mahti-kappaleella kuullaan kimeää huudahtelua.

Vaan mihinpä enempiä sanoja tarvitaan, kun säveletkin voivat rakentaa kokonaisia maailmoita. Venäläinen soittaa erilaisia kanteleita isommasta pienempään, mutta niiden rinnalla tasaveroisena elementtinä on elektroninen ja rytmien lisäksi äänikudoksia luova moderni ulottuvuus. Saatesanoissa puhutaan tekno-folkista, eikä suotta. Rytmit hakkaavat välillä villin shamanistisesti, mutta syvyyttä syntyy ambientmaisista maalailuista ja matalien taajuuksien vinkkailuista niin dubin kuin drum’n’bassin suuntaan. Drumfunkin ja techstepin termit voi myös hetkittäin heittää kehään, rajojen käydessä kurvien äärilaidoissa kovin usvaisiksi.

Mikä sen sijaan on täysin selvää, on materiaalin korkea taso kautta linjan. Pinnat ovat villin siistejä, mutta myös ytimet ovat tiheää ainetta. Yhtyeen pääosin yhdessä kirjoittamat kappaleet ovat luonteeltaan tarttuvia ja melodiakuluiltaan mieleen jääviä. Kantele ankkuroi yhtyettä kansanmusiikkiin ja elektroniikka on alleviivaavan ’teknoista’. Linja on herkkä kulkea Melkutus Partyn hyödyntäessä niin menneen kuin nykyisen ajan mahdollisuuksia. Viktorin kaihoisan kaunis melodia on kiistaton huippuhetki, mitä edeltävä Sininen salo istuu myös täydellisesti paikoilleen ja biisit tavallaan täydentävät toisiaan.

Mahti on kokonaisuutena vakuuttavan tasapainoinen, ollen silti samalla raikkaan vaihteleva ja selviin osuuksiin jakautuva albumi. Hiki lähtee rohkeimmin teknoilemaan ja flirttailemaan soundeillaan tanssilattian väen kanssa, mutta tämä tapahtuu vasta levyn jälkimmäisellä puoliskolla. Juuri kun tuntuu siltä, että pieni vaihtelu olisi paikallaan.

Avauksena kuultava Tanssi ei pidä kiirettä alkukiihdytyksessään, keräten hitaasti kehässä kiertäen itselleen voimaa, latausta ja massaa. Ja kun riittävästi on kierretty, on kasassa kuin yllättäen komeasti soiva kappale. En kutsu näin hienoa ja lähemmäs kuutta minuuttia kestävää numeroa introksi, mutta se tekee introlta vaadittavan työn täysin pistein. Tästä käynnistyy kaari, tai oikeammin useampi kaari ja kehä, jotka täydentyvät ja sulkeutuvat albumin kahdeksan raidan aikana kiitettävästi.

Mantsi on ankkurina mittava ja vaativa, mutta päätöksenä miltei yhdeksänminuuttinen jätti palvelee tarkoitustaan, elokuvamaisten äänikenttien avautuessa viimeiselle tasolleen vasta kuuden minuutin tuolla puolen. Mitään en osaisi ottaa pois, mitään en jäänyt kaipaamaan lisää: tämähän on viiden tähden levy!