fäänä: pathétique (EP)
Julkaistu: 11.03.2008
Arvostelija: Janne Kuusinen
Fäänä Music
”Diktaattori” on sanana tiukka. Se viittaa saneluun, ”dictate”. Historia on lyönyt sanaan ehdottoman negatiivisen leiman. Pakkaa sekoitti kuitenkin aikanaan mm. Juice Leskinen, jonka mielestä paras yhteiskuntamalli olisi ”valistunut diktatuuri”. Ja on esitetty ihan lukeneilla tahoilla, että demokratia on omiaan aiheuttamaan keskinkertaisuutta.
Erittäin lupaavassa Discordia -uusprogebändissä freddiemercurointi kävi taannoin laulaja-soittaja-säveltäjä Tero Väänäselle raskaaksi, koska miehen selvät visiot eivät päässeet bänditse toteutumaan täydessä kukkeudessaan. Niinpä hän irrottautui yhtyeestä ja teki tasan oman näköisensä levyn, ensi alkuun ep:n, joka ei päästä vähällä ja jota tuskin partureissa tullaan kuulemaan.
Fäänä-musiikki noudattaa täysin omia lainalaisuuksiaan, jotka syntyvät ääniä kuulemalla, ei nuotitse ensin kirjoitettuna komiteamietintönä. Vaikutteita tuntuu olevan kaikilta/kaikkialta, mutta samalla ei mistään/kestään. Levy on varmasti ennalta-arvaamattomimpia koskaan arvioimistani. Fäänä ikään kuin piilottaa avantgarde-perstaskuunsa ne kaikki wigwamit, joita käytetään kusenpolttamina referensseinä maailman loppuun astikka. Myös erikoisplussa humaanille tatsille: meno ei ole turhan kliinistä ja kvantisoitua, vaikka itse saundi moitteettoman puhdas onkin.
Englanninkielisten lyriikoiden tullessa kyseeseen nostan yleensä lähtökohtaisesti kädet pystyyn. Tässä kuiteskin antiseikkaillaan utuisissa, melankolisissa tunnelmissa, joissa näin peräti kasevamaista naivismia. Uskoisin, että mikäli ulkomaankielisistä sanoituksista tulee mieleen kotimainen vertailukohta, niin liikutaan hyvillä vesillä, joten ei muuta kuin peukut pystyyn! Väänäsen lyriikka on kilometritolkulla ”Englanti näyttää ja kuulostaa aina hyvältä” -hevipeelojen sankari-ratiritiriimittelyjen yläpuolella.
Väänästä ei kukaan nyt kahlehdi, hän on linjansa valinnut, mutta sen verran tarttumapintaa häneen on itselläni henk.koht. kohtaamisten muodossa, että näin ulkopuolisen näkökulmasta hänessä on myös huomattavan oivaltava humoristinen puoli, jonka mielelläni soisin tulevan jotenkin esiin myös säveltuotannossa, vink vink. Toki hankalaa tuo on, koska niin helposti tulee pellen leimaa. Ymmärrän täysin, mikäli Fäänä haluaa toteuttaa Heikki Silvennoinen -tyyppistä, hyvin viisasta dualismia, jossa musiikkiminä pidetään selvästi erillään muista ministä. Ja tämänhän on tarkoituskin olla ”pathétique”!
Visuaalisena ihmisenä kuvittelen helposti Fäänän rikkaat säveliköt poikkitaiteelliseksi osaksi jotain muuta. Zombie-elokuvien suurena ystävänä minua henk.koht. kutitti eniten nelosraita Pathos. Kenties ja toivottavasti jonakin päivänä, kun esimerkiksi suomalaisen kokopitkän elokuvan kentässä joku uskaltaa viimeinkin tehdä jotain kokeilevaa ja erilaista, kaivettaisiin Väänäsen kaltaiset atonaaliset meediot tietämättömyyden ja mukamarginaaliuden naftaliinista.
Kommenttien keskiarvo:
Rockittomuuden puutetta alleviivaa valittu tapa sovittaa kappaleet. Ehkä perinteinen rummut-kitara-basso-koskettimet-kokoonpano on koettu liian tavanomaiseksi. Valittu tie ei ole kuitenkaan onnistunut. Perinteinen rock-bändi olisi todennäköisesti puhaltanut kokonaisuuteen elämää ja tuonut kaipaamaani särmää. Perinteiselle rock-kokoonpanolle kirjoitettu sovitus on varmasti tylsä, mutta tavanomaisuudessan myös huomattavasti vaativampaa työtä. Tapa sovittaa levyn musiikki tuntuukin pikemminkin itseisarvolta kuin sävellyksiä ja esityksiä tukevalta valinnalta.
Tuotanto on jossain määrin kotikutoista. Levy näyttäisi olevan CD-R-formaattinsa perusteella tekijöidensä taskurahoilla tuotettu, joten tuotannolta ei tällaisessa tapauksessa ole oikeudenmukaista vaatia liikoja - viime kädessä on kuitenkin tärkeintä, että itse kukin saa musiikkiansa tavalla tai toisella julkaistua. Soundimaailma onkin jossain määrin demomainen. Tavaraa on tolkuttomasti ja jotta kaikki on saatu kuulumaan, on kaikki myös miksattu täysin pintaan. Soundimaailma on kuivakas, pölyinen ja digitaalinen. Lyömäsoittimien (vai onko siellä oikea rumpusetti) soundi on pahvilaatikkomainen. Taustakuorossa joku nuorista naisäänistä laulaa paikoin epävireisesti.
Progressiivinen rock on sisäisten tyyliensä ja vaikeasti määriteltävien alalajiensa vuoksi sekametelisoppa, johon mahtuu monenlaisia yrittäjiä - ja juuri tämä tekeekin "progesta" mielenkiintoisen tyylilajin. Pelkkä erikoisuuden tavoittelu, erikoiset sovitukset tai itseisarvoiksi nousevat ratkaisut eivät kuitenkaan kanna pitkälle. Pahthetique on toki kohtuullinen avaus, mutta parannettavaa on vielä runsaasti.
^^ Heko-heko! Vanhat bändikaverit ne siinä kettuilee. :-)
Hiukan lisävalaistusta tuohon rock-ilmiöön ja sen olemassaolon pakollisuuteen. Vielä vuonna 2008 joka paikkaan tungetaan rockia ja rokkia, rumpuja, bassoa ja sähkökitaraa, siitä huolimatta, että instrumentteja on tuhansia. Mielestäni tuo "erikoisuuden tavoittelu" ei tällä levyllä ole vallitsevaa, koska tiettyjä instrumentaatioita tuskin on valittu niiden erikoisuuden itsensä vuoksi. Haussa ovat erikoisuuden sijaan varmasti olleet erilaiset sointivärit.
Rock on jo ajat sitten omaksi karikatyyrikseen muuttunut, ohimennyt muoti-ilmiö.
Ja virehän taas on täysin suhteellinen käsite...